5
25.12.1996 - Päivä, jolloin koin valaistuksen

Hey there cracked God
you're looking older
cry on someone else's shoulder
pink dried up crippled Christ
try to take your own advice

Now I'm God
because God never loved me this much
I'll play God
cause your God is just losing his touch

Hey there rich God
you're looking distressed
buy a saint to clean up your mess
Temptation on my side
Devil got me a fat new bribe

~*~

Edellisenä yönä en nukkunut silmäystäkään. Aamulla olin kuolemanväsynyt ja jokaista ruumiinosaa särki, mutta en antanut itselleni lupaa helpottaa oloani lepäämällä. Olin liian hämmentynyt ja katkera tehdäkseni mitään järkevää. Hetki hetkeltä tunsin suurempaa halua juosta päin seinää ja huutaa, kunnes ääneni katoaa. En pystynyt itkemään, en syömään, en ajattelemaan. Kaikki tuntui kääntyneen päälaelleen.
Oli päästävä pois. Jossakin oli pakko olla paikka, josta löytäisi vastauksia typeriinkin kysymyksiin. Kävelin kankeilla jaloillani eteiseen ja nappasin päivän lehden käsiini. Etusivulla oli suuri ilmoitus Tapaninpäivän Jumalanpalveluksesta. Nyökkäsin pienesti ja heitin uutispaperin roskikseen. Vaikka uskoni Jumalaa kohtaan ei ollut vahva, mitä haittaa kirkossa käynnistä olisi?

Massiivisena edessäni kohoava harmaa betonikirkko täyttyi koreisiin juhlapukuihin pukeutuneista vanhuksista, työläisistä sekä alle kouluikäisistä lapsista. Valitsin istumapaikakseni kultaisin koukeroin koristeltujen ulko-ovien edessä olevan penkkirivin. Suurin osa ihmisistä oli kerääntynyt aivan kirkon etuosaan kuulemaan sanaa. Viereeni istahti harmaahiuksinen nainen, joka näytti surulliselta. Hänen kasvonsa olivat syvien uurteiden koristamat.
"Jumala pelastaa sinut, rakas lapsi. Sinun täytyy vain jaksaa uskoa häneen", nainen puhui hauraalla äänellä. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.
"Öh, kiitos", vastasin tietämättä miksi. Miten Jumala voisi pelastaa minut, kun en edes tiennyt oliko häntä olemassa. Miksi kaikki puhuivat hänen suuruudestaan, vaikka ei ollut selviä todisteita hänen olemassaolostaan.
"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä", valkoiseen kaapuun pukeutunut pappi saarnasi tasaisella äänellä.
En tiennyt pitäisikö minun kuunnella. Vahvistaisiko saarna horjuvaa uskoani vai antaisiko se minulle syyn lopettaa uskomisen?
"Joka väittää olevansa valossa, mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä. Joka rakastaa veljeään, pysyy valossa, eikä hänessä ole mitään, mikä veisi lankeemukseen. Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä."
Pelko oli sokaissut minun silmäni. Epätoivo oli läsnä jokaisessa liikkeessäni ja ajatuksessani. Tulevaisuus vaikutti epävarmalta kaikessa kauheudessaan. Missä minä olisin kymmenen vuoden kuluttua? Kukaan ei pystynyt sitä minulle kertomaan.
"Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa."
Luulin kaikkien tunteideni kuolleen, mutta olin pahasti väärässä. Ruki herätti minussa jotakin uutta ja outoa. Hänen seurassaan saatoin olla avoin. Minä pystyin hymyilemään ja nauramaan olematta vilpillinen. Minun ei tarvinnut valehdella hänelle, koska hän näki lävitseni. Mutta missä hän oli, kun häntä pelkoni keskellä eniten tarvitsin? Kaukana, kaukana poissa, saavuttamattomissa. Kerta kerralta ajatukseni alkoivat vaikuttaa toivottomimmilta.
Nostettuani katseeni käsissäni olevasta nahkakantisesta virsikirjasta, huomasin puhujan vaihtuneen nuorempaan. Melkein huudahdin hämmästyksestä tajuttuani hänen olevan minulle tuttu. Kai oli pukeutunut valkoiseen pukuun ja kertoi ihmisille omasta uskostaan.
"Jumala ei tee vääryyttä, Kaikkivaltias ei vääristä oikeutta. Kuka on antanut maan hänen hallintaansa? Kuka on uskonut hänen hoitoonsa maanpiirin? Jos hän ajattelisi vain itseään ja vetäisi pois henkensä, elämän henkäyksen, koko luomakunta menehtyisi hetkessä ja ihminen palaisi takaisin maan tomuun. Ei ole niin mustaa pimeyttä, että pahantekijä voisi siihen kätkeytyä", hän lopetti puheensa ja kumarsi edessään rukoileville henkilöille. Sali hiljeni. Kaikki kunnioittivat ympärillään olevaa Pyhää rakennusta.

Jumalanpalveluksen loputtua huomasin, etteivät ajatukseni olleet selvenneet pätkääkään. Päätin etsiä Kain käsiini ja yrittää löytää vastauksia hänen kauttaan. Pian hän seisoikin edessäni omana hymyilevänä itsenään.
"Minä en kuvitellut törmääväni sinuun täällä", hän naurahti halattuaan minua toverillisesti.
"En itsekään uskonut tulevani tänne", tunnustin epätoivoisesti hymyä kasvoilleni etsien.
"Uskotko sinä Herraan?" Kai kysyi laskiessaan kätensä olalleni. Etsin vastausta alttarilla sijaitsevasta suuresta krusifiksistä, mutta kuten arvata saattoi, se ei pihahtanutkaan.
"En tiedä. Tulin tänne lähinnä selvittääkseni ajatuksiani", kerroin alakuloisena.
"Tämä ei taida olla oikea paikka siihen tarkoitukseen", hän onnistui yllättämään minut sanoillaan. Kautta aikojen ihmiset olivat kertoneet löytäneensä vastauksia kirkosta.
"Tule, haluan esitellä sinut eräälle", hän vaihtoi puheenaihetta ja veti minut mukanaan ulos, kirpeään talvisäähän.

Ulkona oli vielä hämärää, vaikka haudoille sytytetyt kynttilät loivatkin hennon valonhäivän muuten pimeänä olevalle hautausmaalle.
"Kas niin", hän huokaisi pysähdyttyään pitkän kynttilärivistön valaiseman hautapaikan eteen.
"Tässä lepää minun pikkuveljeni. Hän olisi varmasti ollut iloinen, jos olisi saanut tavata sinut", Kai puhui lämpimällä äänellä. En tiennytkään, että hänellä oli ollut pikkuveli. Tai mitäpä minä ylipäätään kenestäkään tiesin.
"Minkä ikäinen hän oli, kun...", kysyin, mutta lopetin lauseen kesken. Oliko kysymys liian henkilökohtainen?
"Hän oli 15-vuotias", Kai kertoi hiljaa. Tilanne oli jollakin tapaa koskettava. Hautausmaalla oli niin kaunista ja puhdasta.
"Onko kuolema sinun mielestäsi paha asia?" esitin uuden kysymyksen hänelle.
"Se on normaalia elämän kiertokulkua. Jos kukaan ei kuolisi, iskisi nälänhätä ja lopulta olisimme sukupuuton partaalla", hän selitti pyyhkiessään enimpiä lumia pois kultaisilla kirjaimilla kirjaillun harmaan hautakiven päältä.
"Lähdetäänkö kahville ja jutellaan enemmän? Sinä tunnut ihmiseltä, joka arvostaa muiden mielipiteitä", hän hymyili. Nyökkäsin hyväksyen hänen ideansa ja lähdimme kävelemään vierekkäin kohti hautausmaan korkeina kaartuvia rautaportteja.

"Mitä sinä haluat? Minä käyn tilaamassa", Kai kysyi iloisesti. Kerroin hänelle juovani mieluusti normaalin kahvin kahdella sokeripalalla.
Varasin meille pöydän kahvilan perimmäisimmältä seinustalta, aivan ikkunan vierestä. Aamu alkoi sarastaa Tokion keskustassa ja aikainen ruuhkaliikenne heräili henkiin. Ei mennyt aikaakaan, kun kadut olivat täyttyneet ihmisistä ja kaupungin elämästä kertovista äänistä.
"Minä luulin, että Tapaninpäivänä kaupunki olisi rauhallinen, mutta olin näköjään väärässä", hän naurahti palatessaan kassalta kantaen käsissään kahta kahvikuppia.
"Tiesitkö, tämä maailma tuntuu aika oudolta paikalta", huokaisin pyöritellessäni lusikkaa eteeni asetetussa kahvia täynnä olevassa kupissa.
"Elämä on välillä niin ihanaa, että tänne haluaisi jäädä ikuisesti. Seuraavana hetkenä maailma putoaa niskaan. Se on kiehtovaa, mutta pelottavaa. Koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan", Kai kertoi mietteistään.
"Veit sanat suustani", hymyilin ja join kerralla puolet kahvikupin sisällöstä. Irvistin suuhuni leviävälle kitkeryydelle, mutta siitä välittämättä kaadoin loputkin juomasta kurkkuuni.
"Oletko tehnyt elämässäsi jotakin sellaista, mitä joudut katumaan usein?" kysyin miettien Rukia. En enää tiennyt mitä ajattelisin hänestä. Välillä minusta tuntui, että olin rakastumassa häneen, mutta oliko se viisasta?
"Kaikista hankalinta on myöntää itselleen olleensa väärässä. Kun pystyt antamaan anteeksi itsellesi, muutkin antavat anteeksi sinulle", hän vastasi. Nyökytin päätäni ymmärryksen merkiksi.
Olin päässyt tapaamaan Kain herkkää puolta. Tavallaan olin iloinen, kun pystyin puhumaan jonkun kanssa asioista, jotka kaihersivat mieltäni. Toisaalta oli pelottavaa tajuta, että Kaikin oli tavallinen kuolevainen, jolla oli tunteet ja vankka pohja uskoa Jumalaan.
"Välillä minusta tuntuu, että ihmiset vihaavat minua ilman syytä. Kaorukin-", aloitin vuodatustani, mutta Kai keskeytti minut heristämällä kättään kasvojeni edessä.
"Kaoru ei ymmärrä, että ihmiset muuttuvat", hän sanoi. Pystyivätkö ihmiset oikeasti muuttumaan vai esittivätkö he vain toisenlaisia, kuin oikeasti olivat?
"Täytyy lähteä takaisin kirkolle. Minulla on tunne, että sinä tarvitset tätä enemmän kuin minä", Kai hymyili ja laski nahkakantisen raamatun eteeni. Nyökkäsin kiitokseksi, vaikka en tiennyt oliko kaikesta huolimatta järkevää ottaa lahja vastaan.

Keskusteluni Kain kanssa oli tuottanut tulosta. Pystyin jo ajattelemaan hieman selkeämmin, vaikka pääni sisältö tuntui edelleen tanssivan sekalaisia kansantansseja. Tuttujen tapaamisesta ei ollut tulla loppua, kun törmäsin kotimatkalla väsyneeltä näyttävään Diehen.
"Mistä sinä tulet?" utelin ihmetellessäni hänen silmiensä masentunutta katsetta.
"Olin katsomassa serkkuani vankilassa. Hänet vietiin sinne eilen", hän huokaisi ja kaivoi tupakka-askin takkinsa taskusta. Pian ensimmäinen savuke kärysi hänen huulillaan.
"Minä en tiedä mitä sanoisin", mutisin. Kukaan tutuistani ei ollut joutunut vankilaan, joten en pystynyt kuvittelemaankaan mitä Die joutui käymään läpi.
"Kuule, Die... Uskotko sinä, että on olemassa jokin korkeampi voima, joka määrää kohtalomme?" kysyin hetken mielijohteesta. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen.
"Miksi helvetissä sinä minulta moisia kyselet?" hän ihmetteli vedellen tiheämmin henkosia tupakastaan.
"Tuli vain mieleeni", valehtelin. Ajatus oli pyörinyt päässäni aamusta lähtien. Ruki uskoi kohtaloon. Oliko Jumalalla ja kohtalolla tekemistä keskenään?
"Ei, minä en usko siihen heppuun, jonka väitetään ohjailevan tekojamme noiden pilvien päältä", hän naurahti ja tumppasi tupakkansa märkään katuun.
"Minä en tiennytkään, että sinä mietit noinkin syvällisiä asioita", pieni hymy hiipi kasvoilleni kuullessani hänen sanansa. Ehkä minussakin piili se järjellä ajatteleva puoli.
"Minun pitää nyt kiirehtiä töihin. Hemmetin joustamattomat työajat", hän tuhisi. Ja heilautti kättään hyvästiksi.
"Missä sinä olet töissä?" kysyin ihmeissäni. En tiennyt Dien tekevän töitä opiskelujensa lisäksi.
"Pesulassa", hän irvisti ja katosi ihmismassan sekaan.
Kaipa minunkin pitäisi alkaa etsimään töitä, jos halusin jatkaa opiskelujani tässä kaupungissa. Asuminen ei ollut halpaa keskellä maan suurinta kaupunkia.

Hetken kuluttua istuin omalla tutuksi käyneellä sohvallani ja ympyröin punakynällä lehdessä olevia työpaikkailmoituksia. Vaikutti lupaavalta. Täytyi vain uskaltautua soittamaan kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, niin eiköhän tulonlähde jostain löytyisi. Opiskelijoille tarjottiin paljon kevyitä iltatöitä, joten oli varaa mistä valita.
Katseeni eksyi vähän väliä pöydällä lepäävään raamattuun. Halusin lukea ja saada selvää asioista, jotka pyörivät mielessäni. Samalla pelkäsin, että se olisi turhaa. Oliko maailmassa kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia?
Ovikellon pirinä keskeytti syvälliset mietiskelyni. Hiivin hiljaa ovelle haluten varmistaa tulijan henkilöllisyyden ovisilmästä, mutta ketään ei näkynyt. Nojasin ihmeissäni oveen, enkä uskaltanut avata sitä. Päätin kerrankin totella Rukin neuvoja, enkä uhmannut kohtaloa hyökkäämällä ovesta ja mahdollisesti surman suuhun. Valahdin istumaan lattialle.
Havahduin, kun joku työnsi postilaatikosta sisään pienen, mutta pitkulaisen pahvilaatikon. Kuului etääntyvien askelten ääniä. Luojalle kiitos, jos hän ylipäätään oli olemassa, etten ollut avannut ovea aiemmin.
Nostin kevyen pahvilaatikon käsiini ja kannoin sen sohvapöydälle. Polvistuin lattialle ja punnitsin sen sisältöä käsissäni. Hetken luulin laatikon olevan tyhjä, mutta tiesin saavani vastauksia vasta avattuani sen. Raotin kantta varovasti. Paljon kutterinpurua. Työnsin sormeni puunsäleiden sekaan ja inahdin jonkin tökätessä ikävästi ihooni. Käteni tavoittivat ohuen, mutta piikikkään varren, jonka vedin varovasti esiin purujen joukosta.
Kuihtunut punainen ruusu, jonka terälehdet olivat kastettu tuoreeseen vereen.
Vatsani tuntui kääntyvän ympäri ja jouduin kamppailemaan pidätellessäni oksennusta. Kuka teki näin sairaita piloja?
Ruusuun oli sidottu kultaisella koristenauhalla pieni paperilappu. Taittelin sen auki ja tavasin siihen kirjoitetut sanat ääneen.

"Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa. Minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua. Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee. Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi. Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää. Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua? Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys."