monniksen ihmeellinen maailma

keskiviikko, 16. huhtikuu 2008

Apartment (prologi)

Yumehito ja Sou makasivat sylikkäin ensiksi mainitun varakkaan isän ostamalla leveällä sängyllä. Vaaleahiuksinen Sou keinutti itseään toisen kehoa vasten ja sai heidän allaan olevan vesipatjan aaltoilemaan kevyesti.
Yumehito silitti toisen otsaa hellästi ja painoi rakastavan suudelman tämän ohimolle. Vaaleampi huokaisi nousten istumaan ja nappasi yöpöydällä levänneen rannekellon käteensä.
"07:55. Sinun vuorosi mennä", Sou narahti unen kuihduttamalla äänellä ja kellahti takaisin petivaatteiden päälle punapään yrittäessä kammeta itseään ylös vuoteesta.
Oli joka-aamuisen taistelun aika. Naapurihuoneessa asuva Hiroto oli ottanut tavakseen varastaa heidän postinsa. Kaikilla opiskelijoilla ei ollut varaa tilata vaatekuvastoja ja juorulehtiä koteihinsa, kun rahat menivät viimeistä penniä myöten ruokaan ja asumiseen, mutta huone numero yhdessä oli toisin. Yumehiton isä kustansi poikansa opiskelun, joten heillä oli varaa elää leveästi.

Punamustat hiukset omistava Yumehito työnsi jalkansa karvaisiin tohveleihin ja raahautui haukotellen heidän huoneensa ovelle. Koko talonväen yhteiskäytössä olevasta keittiöstä kuului hiljaista puhetta. Puhuja oli todennäköisesti omiin oloihinsa vetäytyvä Mana, joka leperteli huonetoverinsa Miyavin kissalle. Niin tapahtui joka ikinen aamu, kun Yumehito joutui pelastamaan itselleen kuuluvat postit ahneiden opiskelutovereidensa kynsistä.
"Huomenta, Mana", poika tervehti toista pienesti hymyillen.
Mustiin pukeutunut ei vastannut. Oikeastaan Yumehito ei ollut koskaan kuullut Manan puhuvan. Kissalle lepertelyä ei voinut verrata puhumiseen, koska se tuntui muodostuvan lähinnä matalista tuhahduksista ja vingahteluista, joihin musta katti vastasi kehräten.
Postiaan odotteleva oli ajoissa, koska Hiroton huoneen ovi oli vielä lukossa, joten todennäköisesti tihutöihin taipuva poika viettäisi lauantaiaamun omassa sängyssään vetelehtien. Punapää saattoi huokaista helpotuksesta, joten hän ajatteli juhlistaa kyseistä riemuvoittoa keittämällä kahvia itselleen. Ikävä kyllä pojan huomio herpaantui postin odottelusta vain muutaman sekunnin ajaksi, kun eteisestä kuului jo riemukasta kiljahtelua Hiroton saadessa käsiinsä uusimman kitarakuvaston, jota Yumehito oli odottanut kuola valuen usean kuukauden ajan.
"Päiväni on pelastettu!" suloiset kasvonpiirteet omaava hihkui ja heittäytyi viininpunaiselle sohvalle puristaen mustakantista luetteloa hyppysissään.
Yumehiton teki mieli parahtaa turhautumisen takia. Nyt Hiroto sotkisi hänen rakkaan lehtisensä tahmaisilla näpeillään ja taittelisi sen sivut sitä mukaa, kun löytäisi jotakin, mitä aikoi tilata hamassa tulevaisuudessa.

Toisessa kerroksessa asuvat Ivy ja Hizaki puhua pälpättivät ostamistaan luonnontuotteista tehdyistä hiusväreistä ja kehuivat kilpaa toistensa kampauksia niin kovalla äänellä että herättivät maata järisyttävästä krapulasta kärsivän Kiddyn, joka joutui syöksymään yläkerran oleskelutilan läpi vessaan, joka sattui onneksi olemaan vapaana.
Juhlimista rakastava poika oli juonut jälleen baaritoverinsa Peggyn pöydän alle. Kiddy oli jopa yllättänyt itsensä sammumalla kesken puoliksi täynnä olevan tequila-lasin tyhjentämisen.

Yhdeksän maissa talo alkoi osoittelemaan heräämisen merkkejä, kun opiskelijat aloittivat vaelluksen kaksikerroksisen asuntolan ensimmäisen kerroksessa sijaitsevaan keittiöön, jonka terveysintoilijana tunnettu Gackt oli valloittanut proteiinipirtelöidensä kera.
"Olisit niin kiltti ja valmistaisit tuon härskiltä makrillilta lemahtavan juomasi jossain muualla", Kyo valitti nenäänsä pidellen samalla pistellen poskeensa juustonaksuja sylissään olevasta keltaisesta pussista.
"Väitätkö terveysjuomani haisevan pahalta? Kyllä sinä vielä muistat minun antamani elämänohjeet, kun nuo sipsit alkavat kalvamaan sisäelimiäsi ja saat vielä veritulpan liian korkean kolesterolin takia", Gackt saarnasi tapansa mukaan.
"Minä taidan hakea kohta korvatulpat", Uruha älähti, kun migreeni teki taas tuloaan muiden asuntolassa asuvien tuottaman melusaasteen takia.
Uruha kuului niihin ihmisiin, jotka arvostivat hiljaisia lauantaiaamuja ja sängyssä löhöilyä rakkaan ihmisen kainalossa. Tässä tapauksessa kyseinen "rakas ihminen" oli Aoi, joka kiisteli parhaillaan tiskausvuorosta aamukärttyisen Rukin kanssa.

"Kisu! Kisu, tule tänne. Kis kis", Miyavi röhnötti mahallaan keittiönpöydän alla yrittäen saada kontaktia pakenevaan kissaansa.
"Onkohan Miyavi sattunut huomaamaan, että Manalla on salasuhde hänen silmäteränsä kanssa?" Satoshi tirskahti vieressään istuvalle huonetoverilleen, tummahiuksiselle Asagille.
Poika räjähti raikuvaan nauruun ja sai Hiroton kyselemään uteliaana mikä toisia niin kovin nauratti, mutta kun kumpikaan ei kertonut syytä, vaaleahiuksisen teki mieli hyppiä seinille. Hiroto halusi olla tietoinen kaikesta ympärillään tapahtuvasta ja opiskelijoiden keskuudessa hänet tunnettiinkin kävelevänä tietotoimistona, joka oli avoinna lähes kellon ympäri.

Toshiya ja Peggy istuivat pienellä parvekkeella tupakat huulillaan seuraten maailman menoa. Molemmat pojat soittivat bassoa, joten he löysivät aina uusia heitä yhdistäviä puheenaiheita soittimien ihmeellisestä maailmasta.
"Oletko harkinnut sitä Ibanezin uusinta basso[b][/b]mallia?" Toshiya uteli innoissaan toiselta, joka näytti vähintäänkin yhtä innokkaalta pöyhkeiden saparoiden heiluessa hänen päänsä molemmilla sivuilla, kun poika nyökytteli ymmärtäväisenä toista basistia kuunnellessaan.
"Sitäkö, jossa on mahonginpunainen pinta? Minähän rakastan sitä!" Peggy huudahti ja risti kätensä sydämensä päälle.
"Niin minäkin! Tiesitkö, että sitä saa myös viisikielisenä?" tummahiuksinen jatkoi informointiaan tupakoiden palaessa loppuun heidän käsissään.
"Minun on pakko saada se. Pitäisi varmaan etsiä töitä" toinen huokaisi pettyneenä.
"Sen me teemme. Voisimme aloittaa työpaikkailmoituksien katselemisen jo tänään", Toshiya ehdotti hymyssä suin ja hetkessä molemmat pojat olivat hyökänneet takaisin keittiöön, josta ihmiset olivat alkaneet siirtymään jokainen omien touhujensa pariin.

Miku, Kanon ja Yuuki suunnistivat kohti lähikauppaa unelias Masato perässään. Pojat suunnittelivat samana iltana järjestettäviä grillijuhlia, eikä puheesta ollut tulla loppua, kun nelikko päätyi viimein alkoholihyllyn luokse. Masato oli heistä ainoa täysi-ikäinen, mutta Miku tuntui tietävän jokaisen riemunkirjavan putelin sisällön tarkkaan ja kuvaili makuvivahteita niin, että toiset saattoivat maistaa alkoholin huulillaan.
"Otetaan siideriä, lonkeroa, giniä ja-", alkoholin asiantuntija luetteli toisten kasatessa hänen osoittelemiaan kiliseviä pulloja koreihin.
"Jotain rajaa nyt", Masato tuhahti äkeissään, kun Yuuki valitti tuskissaan selkänsä katkeavan ostoskorin painosta.
"Sinä olet ihan vässykkä. Luuletko, että ilman juomia pääsee muka juhlatunnelmaan?" Miku sihahti ja katsoi ruskeahiuksista nenänvarttaan pitkin.
Miku ja Masato olivat ottaneet yhteen heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Kun Masato oli muuttanut kaupunkiin kesken lukuvuoden, Kanon oli välttämättä halunnut ottaa toisen siipiensä suojaan. Miku oli kateellinen mustahiuksisen toiselle osoittamasta huomiosta ja hän lupasi itselleen tekevänsä kaikkensa, jotta ruskeahiuksinen joutuisi huonoon valoon Kanonin silmissä. Vaaleahiuksinen oli ollut ihastunut huonetoveriinsa seitsemännestä luokasta alkaen, mutta Kanon ei antanut hänelle vastakaikua lukuisista epätoivoisista yrityksistä huolimatta. Masato oli siis suuri uhka, joka oli mitätöitävä pikimmiten. Siksi Miku yrittikin parittaa häntä Yuukille, joka tunnettiin erittäin kranttuna seurustelukumppaneiden.
"Mikä sinua taas riivaa?" mustahiuksinen äyskähti vihaisesti Mikulle, joka näytti katuvan välittömästi sanomisiaan.
"A-anteeksi. Nukuin viime yönä hieman huonosti", poika yritti korjata tilanteen, mutta Masato tyytyi vain tuhahtamaan hänen anteeksipyynnölleen.
"Mennään nyt jo. Haluan ehtiä pelaamaan minigolfia vielä tänään", Yuuki marmatti, kun riitapukareiden välillä oli selviä sähköpurkauksia eikä myrsky ollut kaukana.

Natsuki ja Kamijo istuivat olohuoneen sohvapöydän ääressä pelaamassa shakkia.
"Katso! Ulkona liitää lauma opossumeita", Natsuki yritti ovelaa taktista harhautustaan, mutta vastapelaaja ei mennyt lankaan.
"Jos et ole sattunut huomaamaan, minä en ole Hiroto, jota voi huiputtaa mitä tyhmimmillä asioilla", Kamijo muljautti silmiään ja odotti toisen tekemää siirtoa.
"Shakki ja matti", hän pääsi hihkaisemaan hetken kuluttua, kun hänen hevosensa söi Natsukin kuninkaan.

Shou istui lattialla Watarun hieroessa hänen jumissa olevia hartialihaksiaan. Hierottavana oleva tarkkaili Kamijon ilmeitä, kun tämä keskittyi täysin siemauksin peliinsä.
"Eikö hän olekin kaunis? Kuin kukkaan puhkeava ruusu aamukasteisella nurmella", Shou runoili ja huokaisi syvään.
"Minusta hän vaikuttaa ennemminkin pisteliäältä kaktukselta rutikuivassa erämaassa..." toinen mutisi ärsyyntyneenä kuuntelemaan edessään istuvan ylistystä kieltämättä erittäin kauniit piirteet omaavasta Kamijosta, vaikka pojan luonne ei ollut niin kaunis, kuin ulkokuori antoi ymmärtää.
Watarun mielestä Shoun ihastuksen kohde oli itsekeskeinen ja tärkeilevä. Hän ei kyennyt huomaamaan ruskeahiuksisessa sitä samaa, mitä toinen näki. Ainahan sanottiin, että rakkaus on sokea.

"Kaverit... Kaverit hei, kuunnelkaa!" Hiroto hyppäsi innoissaan seiso[b][/b]maan sohvalle ja viittoi kauempana huoneessa olleet lähemmäs itseään.
"Mitä nyt? Saammeko kenties laajakuvatelevision?" ehdotti Kyo tylsistyneellä äänellä ja sääti mustavalkoista elokuvaa esittävän rakkineen volyymia suuremmalle.
"Ei sinne päinkään", iloisen hymyn omaava naurahti ja painoi kuvaruudun kiinni punaisesta napista.
"Me saamme uuden asukkaan!" kiljaisi Hiroto ja odotti muiden yhtyvän hänen ilonpitoonsa, mutta hänen ikäväkseen huone hiljeni täysin.
"U-uuden asukkaan?" Gackt änkytti kiihdyksissään.
Platinanvaaleat hiukset omaava poika oli saanut asua jo kahden opiskeluvuotensa ajan yksin luksushuoneessaan, eikä hän halunnut ketään jakamaan tilaa kanssaan. Todennäköisesti se olisi hänen huoneensa, jonne uusi tulokas majoitettaisiin.
"Ja arvatkaas mitä! Hän muuttaa tänne vielä tänään", äänitorvena toiminut jatkoi hihkumistaan.
Asukkaat katsoivat kauhuissaan toisiaan ja pyörittelivät päitään. Mitä seuraisi, kun asuntoon tulisi uusi ihminen, joka olisi opetettava talon tavoille?

maanantai, 18. helmikuu 2008

20 päivää elämästäni [10/20]

OSA 10
15.04.1997 - Tyhjyyttä

Tänä yönä lumi muuttaa mustan valkoiseksi
Maiseman puhdistaa
Tänä yönä pilviverho väistyy hetkiseksi
Ja taivaan kirkastaa
Aina vaan
Uudestaan
He kyyneleet kuivaavat toisiltaan
Heidät on tarkoitettu toisillensa
Vai onko sittenkään?

~*~

Keväinen aamuaurinko porotti kirkkaana silmiini heräillessäni vakioyöpaikakseni muodostuneesta Rukin makuuhuoneesta. Itse huoneen omistaja makasi vieressäni selällään unisesti tuhisten. Hyväntuulisesti virnistellen tökkäsin häntä muutaman kerran kylkeen ja nähdessäni hänen hölmistyneen katseensa naurahdin kevyesti.
"Nyt on lauantai!" hihkaisin iloisesti ja etsiskelin käsiini lattialle lojumaan viskatun harmaan t-paidan.
"Pitikö meidän tehdä tänään jotain erityistä?" hän ihmetteli makeasti haukotellen.
"Tyhmä. Tänään on minun syntymäpäiväni", muistutin pompaten pirteästi ylös sängystä.
"Niin tosiaan", hän naurahti ja venytteli kuitenkaan nousematta vuoteestaan.
Tein muutaman nopean venytysliikkeen ja naksautin jumissa olevan niskani. Tallustelin huoneen toiseen nurkkaan ja poimin työpöydältä punapiikkisen hiusharjan käteeni.
"Haluan tehdä tänään jotakin ikimuistoista", kerroin selvitellen sekaisia hiuksiani kokovartalopeilin edessä.
"Kuten?" Ruki kysyi katsellen aamutoimiani sängystä käsin.
"Ensiksi haluan käydä suihkussa ja tahdon sinut mukaani", virnistelin silmää iskien.
Ruki puisteli päätään, mutta hymyili leveästi. Tunsin valtavaa halua hyökätä takaisin sänkyyn ja suudella häneltä ilmat pihalle, mutta maltoin mieleni. Siihen oli aikaa myöhemminkin.
"Sinä olet aivan mahdoton", hän huokaisi, mutta lähti kiltisti seuraamaan minua vapaaseen kylpyhuoneeseen.

Lukitsin suihkuhuoneen oven perässämme, jotta ainakin toistaiseksi nukkumassa oleva Aki ei pääsisi häiritsemään meitä. Jos hätä pääsisi yllättämään, poika saisi käyttää alakerran vessaa.
"Meidän pitää olla Akin kanssa, kunnes rouva Nakamura saapuu", Ruki kertoi säätäessään kylmää suihkua sopivalle lämpötilalle.
Nyökkäsin mielissäni, koska Akista oli näiden kuukausien aikana muodostunut jollakin tapaa pikkuveli myös minulle. Poika sai minut nauramaan hassuilla kysymyksillään ja kyyneleetkin kääntyivät hymyksi hänen kuivatessa kosteat silmäkulmani pienillä käsillään.
"Minä olen niin helvetin onnellinen", jatkoin hihkumistani.
Minulla oli Ruki, oma asunto, mummolta saadut perintörahat, paljon ystäviä sekä viimeinkin olin täysi-ikäinen, eikä minun tarvinnut olla enää missään tekemisissä äitini kanssa.
"Et ole ainoa", Ruki mutisi hieroessaan jumissa olevia hartioitani.
Hänen kevyt kosketuksensa ja lämpimän veden syleily saivat minut ekstaasiin.
"Illasta tulee loistava", tuumailin hengitellessäni lämmintä vesihöyryä keuhkoihini.
Ruki siveli alaselkääni sormenpäillään. Hän tiesi ajavansa minut hulluuden ja kiihkon partaalle. Pystyin kuvittelemaan hänen tietäväisen virnistyksensä kuunnellessaan katkonaista huohotustani sormien liikkuessa yhä alemmas ja alemmas.
"Kuule..." henkäisin ja juuri, kun olin suutelemassa hänen rakosellaan olevia huuliaan, kylpyhuoneen ovea alettiin paukuttaa nyrkein ja jaloin.
"Minua pissittää!" ääni kuului aamu-uniselle Akille, joka jatkoi oven moukaroimista kielloista huolimatta.
"Käytä alakerran vessaa", Ruki ärähti ja suuteli anteeksipyytävästi kaulaani.
"Siellä on liian korkea vessanpönttö!" poika jatkoi kitinäänsä, kunnes kuuli suihkun sammuvan.
Akin ilme oli epäuskoisen hämmentynyt, kun astelimme muina miehinä vain pyyhkeet alastomien kehojemme suojana hänen ohitseen käytävään.
"Älä kysy mitään", Ruki sihahti, kun poika oli avaamassa suutaan aloittaakseen tavanomaisen utelunsa.

Aamupala sujui äänekkäissä merkeissä, kun Aki rallatteli minulle syntymäpäivälaulua ja antoihan hän myös lahjaksi vaaleansinisen pehmokaninsa. Pientä poikaa askarrutti ihmisten vanheneminen. Hän oli kauhuissaan kuullessaan minun täyttävän 18 vuotta.
"Minä täytän kuusi vuotta ensi kuussa", poika kertoi innoissaan ja esitteli ikävuosien määrää sormillaan.
"Sinä et täytä kohta yhtään lisävuotta, jos et ala syömään", Ruki mutisi pojalle, joka vain närkki edessään olevaa ruokaansa.
"En minä halua lihoa", Aki valitti surkeana siirrellessään perunasuikaleita lautasen toiseen reunaan.
Pojalla oli varaa muutamaan ylimääräiseen kiloon. Muistan katselleeni kauhulla hänen törröttäviä kylkiluitaan ja usein yritin syöttää hänelle kaikkea epäterveellistä pikkupurtavaa, jotta hän saisi lihaa luidensa ympärille.
"Olet ollut liikaa Toshiyan seurassa", huokaisin muistellessani sinihiuksisen ainaisen valittamisen ruokien hirveästä rasva- ja lisäainemääristä.
"Kun minä olen isompi, niin menen Toshiyan kanssa naimisiin!" poika kihersi onnessaan.
Ruki vetäisi aamiaismaitonsa väärään kurkkuun ja nauruni laannuttua jouduin pelastamaan hänet varmalta tukehtumiskuolemalta.
"No, eipä Toshiyan tarvitse Kyon perään itkeä", vitsailin edelleen vähän väliä nauruun hersyvään tyrskähdellen.
"Aki-kulta, rakkautesi kohde on poika", Ruki yritti selittää, mutta ei saanut onnellista hymyä katoamaan pikkuveljensä kasvoilta.
"Minä tykkään pojista", Aki kertoi ja natusti haarukkaansa seivästettyä tomaattia.
Vaihdoimme Rukin kanssa pikaisen katseen ja pysyimme loppuaamiaisen ajan hiirenhiljaa kuunnellessamme Akin ylistystä Toshiyan täydellisyydestä.

~*~

Sovimme tapaavamme muut illalla kuuden maissa kaupungin hienoimman ravintolan edessä ja jatkavamme ylellisen illallisen jälkeen nuorison keskeisyydessä suosituimpaan yökerhoon jatkoille. Kello näytti vasta viittä, kun kävelimme käsikkäin puiston syrjäkatuja vailla oikeaa päämäärää.
"Aikaa olisi vaikka mihin", vihjailin puhelimessa olevaa kelloa vilkaistuani.
Minulla oli sanoinkuvailemattoman rento olo. Tuntui kuin olisin lentänyt leijan lailla korkeuksissa katsellen työssä käyvien ihmisten kireitä ilmeitä nauraen heidän turhamaisuudelleen.
"Siispä menemme tänne", Ruki kertoi ja johdatti kulkumme puiston läpi pienelle hiekkaiselle polulle, joka jatkui jättimäisten tammien katveessa syvälle metsään.
"Oletko varma, ettet erehtynyt polusta?" tuskailin metsikön hämärtyessä käveltyämme yhä syvemmälle sen siimekseen.
Ruki jatkoi hiljaisena edelläni kävelyä. Hänen liikkeensä näyttivät varmoilta, joten saatoin luottaa hänen johdattavan meidät oikeaan paikkaan.
"Sulje silmäsi", hän käski ja hetken vastusteltuani hän lätkäisi oman kätensä silmieni peitoksi.
"Täällä on juurakoita. Minä voin kompastua ja taittaa niskani", marmatin yrittäessäni pysyä kapealla polulla hänen ohjaamanaan.
Pysähdyimme. Läheltä kuului veden pulputusta ja lintujen kaunista liverrystä. Kaupungin äänet olivat jääneet kauas taakse.
Ruki vetäisi kätensä pois silmieni edestä. Auoin hetken epäuskoisena silmiäni samalla haukkoen henkeä ihastuksesta.
"Vau", henkäisin ällistyneenä.
Ympärillämme kasvoi kirsikkapuita, joiden alla oleva korkeana kasvava ruoho oli smaragdinvihreää. Ihmiskäden turmeleva kosketus ei ollut ehtinyt tähän paratiisiin.
Ahmin silmilläni luonnon viattomuutta. Silmiini osui pieni punaiseksi maalattu silta, jonka alla virtasi kovaan ääneen soliseva puro.
Kävelin verkkaisesti sillalle ja tuijotin kristallinkirkasta vettä alapuolellani. Muutama oranssi karppi uiskenteli raukeasti puhtaan veden syleilyssä.
"Olen täällä joka hetki. Hereillä, unissani, ajatuksissani sekä unelmissani", hän kuiskasi taittaessaan sillan kaiteen vieressä kasvavasta ruusupensaikosta vaaleanpunaisen ruusunnupun.
"Täällä voin miettiä rauhassa ilman, että kukaan häiritsee."
Hän heitti kukan veteen. Se kellui ja katosi lopulta matalan sillan alle.
"Tänne pakenen todellisuudesta."
Kosketin hänen kaiteella lepäävää kättään hellästi.

Ylitimme sillan ja jatkoimme kävelyä aukean kukkaniityn poikki kohti sen toista reunaa. Tällä kertaa pysähdyimme pienen puusta rakennetun mökin viereen. Sen katto oli painunut osittain sisään ja naulat repsottivat irstaan näköisesti lahoista seinistä.
"Minä ja hide rakensimme tämän."
Ruki sipaisi sormenpäillään ovea muistuttavaa lautahökötystä.
"Minä olin täällä lohduttamassa häntä. Katsomassa mustelmille hakattujen kasvojen kyyneltymistä."
Hän avasi oven, joka irtosi ruostuneilta saranoiltaan, lopulta pudoten sälöinä maahan.
"Tässä oli ennen ikkuna, mutta hän rikkoi sen vihoissaan."
Hän osoitti sormellaan hämähäkinseittien peittämää pientä reikää seinässä.
"Me maalasimme nämä kuviot omalla verellämme."
Ruki silitteli hennosti rusehtavia spiraaleita harmaan puun pinnassa.
"Vannoimme pysyvämme ikuisesti yhdessä, mutta vain minä olen jäljellä meistä kahdesta."
Hänen silmänsä kostuivat, mutta muutamien sekuntien aikana kasvot muuttuivat jälleen neutraaleiksi. Mukana oli myös kylmyyttä sekä kovuutta, jota en ollut tottunut näkemään viimeisten kuukausien aikana.
"Mennään pois", hän lopulta sanoi välinpitämättömän oloisesti.
Kuljimme hiljaisuuden vallitessa takaisin kaupungin hälyyn. Tiesin, ettei tapahtuneesta puhuttaisi enää koskaan.

~*~

Ravintola oli täynnä ihmisiä, kun 11 henkinen seurueemme johdatettiin salin läpi meille varattuun pöytään. Jokainen etsi itselleen sopivan paikan ja hetken kuluttua iloinen pälpätys vaihtui ruokalistojen tiiviiseen syynäämiseen. Kyo ja Toshiya istuivat eri puolilla pöytää, koska he eivät olleet selvittäneet rohtuneita välejään muiden pyynnöistä huolimatta.
"Tunnetko olosi vanhaksi ja ryppyiseksi? Ehkä seniiliksikin?" Kyo virnuili heittäessään meitä palvellutta tarjoilijaa selkään ruokalistallaan.
Nuori tarjoilija kääntyi vilauttamaan Kyolle keskisormeaan, johon poika vastasi näyttämällä kieltään.
"Olen lähinnä helpottunut, eivätkä iän tuomat vaivat haittaa minua pätkääkään", naurahdin ja kulautin punaviiniä kurkkuuni edessäni olevasta lasista.
Vaikka olin ennen ollut hyvin kielteinen alkoholiin liittyvissä asioissa, sinä iltana annoin itselleni luvan nauttia sitä kohtuullisissa rajoissa. Alkoholi pystyi muuttamaan ihmistä niin rajusti ja minua pelotti, että kadottaisin kontrollini.
"Toshiya, varaudu tulevaisuudessa kosintaan. Rukin pikkuveli haluaa kanssasi naimisiin", hihkaisin tuntiessani juoman nostavan mielialaani entisestään.
"En minä sentään pedofiili ole..." Toshiya mutisi rapsutellen kulunutta kynsilakkaa hoidatetuista kynsistään.
Katsahdin pikaisesti vieressäni istuvaan Rukiin, jonka katse näytti poissaolevalta. Hän vaikutti muutenkin sulkeutuneelta ja hiljaisemmalta, kuin aikoihin.

"Minä sain luvan sisustaa asuntomme vaaleanvihreäksi", sisustusfriikkinä tunnettu Shinya kuulutti onnessaan.
Hän ja Die olivat asuneet jo kahden kuukauden ajan yhdessä. Alusta lähtien Shinya oli jaksanut välittää asunnon ylipunertavuudesta, joten pitkän kädenväännön jälkeen Die oli suostunut muutoksiin poikaystävänsä uhkailtua sisustavansa parvekkeen kukkatekstiilein.
"Ja minä sain myytyä maalauksiani eräälle gallerialle", Uruhakin kertoi onnistumisestaan.
Suuressa kirjastohallissa oli järjestetty nuorten taiteilijoiden näyttely, jonne Uruha oli kuskannut hienoimmat maalauksensa.
"Minulle tarjottiin työpaikkaa eräästä ravintolasta", kuulutti Aoi.
Onnitteluja satoi joka puolelta. Ihmiset hymyilivät vilpittömän onnellisina toisten saavutuksille.
"Minulla on muuten HIV. Milloin saamme ruokaa?" ääni kuului nurkassa kyyhöttävälle Kaille.
Katseemme käännähtivät salamannopeasti hänen suuntaansa. Tujotimme häntä estottomasti silmät ja suut auki loksahtaneina.
"Voi Kai..." Shinya mutisi kyyneleet silmissä.
"En minä kaipaa sääliänne. Haluan jatkaa elämää, kuin ennenkin", Kai murahti katsomatta ketään silmiin.
"Jos sinä haluat puhua-", Toshiya ehdotti tapansa mukaan.
"Minä en halua puhua siitä. En nyt, enkä koskaan tulevaisuudessakaan. Unohtakaa koko juttu!" ärähti Kai ja keskittyi edessään olevaan juomalasiin.
Tunnelma oli latistunut pohjalukemiin. Ravintolaillallisemme oli hiljainen ja vakava, ainoastaan muutama Kyon kertoma puujalkavitsi sai aikaan väkinäisen nauruntyskähdyksen Dien ja Aoin osalta.

Kun ruoka oli syöty ja lasku maksettu, Kyon kolhimalle tarjoilijalle oli jätetty runsaasti tippiä, seisoskelimme ravintolan edessä suunnitellen lähtöämme kaupungin toisella laidalla sijaitsevaan yökerhoon. Muut yrittivät saada tarpeeksi monta taksia kuljettamistamme varten, kun minä ja Die poltimme tupakoitamme tupakkapaikalla syvässä hiljaisuudessa. Kai lähestyi minua anteeksipyytävästi hymyillen.
"Anteeksi, että pilasin iltasi. Minun oli pakko saada kertoa teille", hän kertoi halatessaan minua lämpimästi.
Minulla oli tunne, etten osannut enää suhtautua häneen normaalisti. Muuttiko sairaus ihmistä vai jatkuisiko kaikki samalla tavalla, kuin ennenkin?
"Kuinka pitkään sinä olet tiennyt... sairaudestasi?" utelin punastellen.
"Kahden vuoden ajan", hän kertoi vaiteliaana.
"Sinä olet tiennyt niin pitkään, etkä ole kertonut meille mitään?" Die räjähti ja viskasi tupakkansa väkivaltaisesti maahan.
"En halunnut kertoa", Kai vastasi vältellen Dien palavaa katsekontaktia.
"Minä en ymmärrä sinua lainkaan", punapää tuhahti ja lampsi muiden joukkoon.
Katsoin häveten hänen toimintaansa, mutta en puuttunut tapaukseen. Antoi Dien riehua jos hän niin kerta halusi.
"Muistathan sinä minun pikkuveljeni?" edelleen vieressäni seisova Kai kysyi hiljaa.
"Tietenkin", sanoin muistellessani taannoista kirkkokäyntiäni.
"Hän kuoli AIDSiin", hän kertoi surun murtamalla äänellä.
Sydämeni pomppasi varmaan kymmenen metrin korkeudelle. Eihän HIV ollut niin paha, kuin AIDS? Emmehän... Emmehän menettäisi Kaita?
"Minä olen niin pahoillani", änkytin ja halasin häntä uudelleen yrittäen saada hänen nyyhkäyksiään laantumaan.
"Ymmärräthän sinä, jos en lähde kanssanne baariin?" hän kysyi yrittäen hymyillä kyyneltensä keskeltä.
Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Jouduin hyvästelemään hänet pikaisesti ja juoksemaan kadun kulmaan pysähtyneen taksin luokse.
Liian paljon informaatiota liian lyhyessä ajassa. Miten jo valmiiksi ylikuumenneet aivoni pystyisivät koskaan käsittelemään niin vaikeita asioita?

~*~

Vaikka joukossamme olikin muutama alaikäinen, onnistuimme keplottelemaan itsemme yökerhon puolelle. Kiitokset kuuluivat Toshiyan ja Shinyan mielistelytaidoille. He onnistuivat ylipuhumaan vihaiselta näyttäneen portsarin ja lopulta kaikki, lapseksi luultu Kyo mukaan lukien, istuimme hämärän kerhotilan nurkkapöydässä.
"Tilataanko ensin vai mennäänkö tanssimaan?" Uruha hihkui onnessaan.
Tunsin vahvaa sääliä Aoita kohtaan. Uruha rakasti piirtämisen lisäksi myös tanssimista ja hän raahasi Aoin joka kerta mukanaan tanssilattialle. Baarikierroksen jälkeisenä päivänä kuultaisiin kiroilua sekä valitusta Aoin suusta, kun tämä tuskin pystyi kävelemään ainaisilta nilkkakivuiltaan.
"Mitä sinä haluat, Reita?" Die kysyi tarjouduttuaan maksamaan minun juomani syntymäpäiväni kunniaksi.
"Yllätä minut", virnistin valloittavasti.
Tosiasiassa en tiennyt drinkkien nimiä, enkä halunnut paljastaa sitä muille. Die ja Shinya katosivat tanssivien ihmisten joukkoon etsimään baaritiskiä.
"Ikävä se Kain tapaus", huokaisin pyöritellen pientä hiuskiehkuraa sormieni välissä.
"Elämä on", Miyavi urahti turhautuneena.
"Unohdetaan koko juttu tämän illan ajaksi ja mietitään huomenna miten onnistuisimme piristämään häntä. Okei?" Toshiya ehdotti vakoillen tanssilattialla liikkuvia ihmisiä.
Myönnyimme hänen ehdotukseensa ja vakavat asiat oli sen illan osalta käsitelty. Nyt pidettäisiin oikeasti hauskaa, emmekä jäisi murehtimaan asioita, joihin emme pystyneet itse vaikuttamaan.
"Minun tanssijalkani vipattaa", Uruha valitti naputtaessaan kiiltävän pöydän pintaa mustaksi lakatuilla kynsillään.
Kuulin Aoin nielaisevan kuuluvasti, enkä voinut pidätellä sisälläni pulppuavaa naurua. Alkoholilla oli toki osuutta asiaan, mutta oloni oli suht hyvä Kain paljastuksesta huolimatta.
Katsoin Uruhan vaaleiden piilolinssien värjäämiä silmiä ja huokaisin. Olisinpa minäkin noin kaunis, että jokainen vastaantuleva ihminen haluaisi minua.
"Minä lähden vessaan", Kyo murahti tuskastuneen kuuloisesti.
Katsoin hänen tikittävää kävelyään tanssilattian halki kohti miestenvessoja.
"Mikä niillä kestää? Haluan juotavaa", Toshiyakin uikutti turhautuneena.
Hetkeä myöhemmin hän ilmoitti lähtevänsä katsomaan mihin Shinya ja Die olivat kadonneet juomiemme kanssa.
"Minäkin taidan suunnata vessoja kohti", kerroin muille.
Ei minulla oikeasti vessahätä ollut, mutta kulmauksemme ilmapiiri oli kireä ja pääni tuntui räjähtävän ydinpommin lailla sekalaisten ajatuksien voimasta.

Pujottelin tanssilattialla vyöryvän ihmismassan lävitse sinisenä hohtavien vessakylttien suuntaan. Vetäisin miestenvessan oven auki ja pysähdyin tuijottamaan omaa peilikuvaani seinällä olevasta pitkästä peilirivistöstä. Näytinkö minä ihmiseltä, joka oli tänään täyttänyt 18 vuotta ja saanut kuulla hyvän ystävänsä olevan vakavasti sairas? En. Minä näytin aivan normaalilta täysi-ikäiseltä miehenalulta. Päässäni liiteli liikaa selvittämättömiä ajatuksia ja jokin alitajunnassani yritti muistuttaa minua jostakin ahdistavasta muistosta. Muistosta, joka liittyi menetykseen.
"Kyo..." kiihkeä huokaus kiiri keskeltä vihreiden vessakoppie rivistöä.
Tarkemmin kuunnellessani samasta suunnasta kuului myös natinaa sekä seinien raapimisesta kuuluvaa kitinää.
"Voi jeesus", mutisin hiljaa ja olin juuri lähtemässä, kun äänet loppuivat.
Ovi räväytettiin vauhdilla auki ja tulipunainen Toshiya hoippui ulos kopista rähjääntyneeltä näyttävä Kyo perässään. He olivat jääneet kiinni rysän päältä.
"Tä-tämä ei ole sitä miltä näyttää!" Toshiya selitteli punan tummuessa hänen täydellisesti meikatuilla kasvoillaan.
"Te ette olleet naimassa yökerhon vessassa? Selvä", naurahdin heidän nolostuneille ilmeilleen.
"No emme!" molemmat älähtivät yhteen ääneen.
Valhe oli liian läpinäkyvä. Heidän kasvojensa ilmeet, värit sekä suusta pääsevä huohotus kertoivat jotakin aivan muuta.
"Älkää pelätkö. Minä en nähnyt yhtään mitään", kerroin painottaen lauseen loppuosaa.
Jätin heidät jatkamaan punasteluaan, tai mitä he ylipäätään tekivätkään, ja raivasin tieni ihmisjoukon seasta takaisin pöytäämme.

Yhdellä vilkaisulla huomasin, että Ruki oli kadonnut. Pöytää täyttivät useat neonväreissä hohtavat alkoholilasit koristettuina pienillä coctailvarjoilla.
"Missä Kyo ja Toshiya ovat?" Miyavi kysyi pyöritellessään pinkkiä sateenvarjoa vaaleanpunaisessa juomassaan.
"Eivät ainakaan vessassa naimassa", lipsautin vahingossa.
Onneksi kukaan ei tajunnut virhettäni, vaan keskustelu jatkui normaaleilla raiteillaan.
"Missä Ruki on?" esitin oman kysymykseni ärtyneeltä näyttävälle Kaorulle.
Poika näytti nykyään aina erittäin myrtyneeltä ja häneltä sai vain puolittaisia vastauksia. Välillä hän käyttäytyi yhtä oudosti, kuin Ruki suhteemme alkuaikoina.
"Puhelimessa", hän murahti kulauttaessaan kädessään olevan drinkkilasin sisällön kurkkuunsa.
"Minä en ymmärrä miten Aoi jaksaa roikkua Uruhan perässä. Eikö hän ikinä kyllästy?" Die kysyi ihmeissään.
Katsoimme heidän kiihkeää tanssiaan keskellä ylikansoitettua tanssilattiaa. Korni diskopallo välkehti sen yläpuolella tuoden klubille 70-luvun meiningin.
"Uruha etsii samantien uuden, jos Aoi menettää kiinnostuksensa", Shinya huokaisi näplätessään edessään olevan kokislasin reunaa kynsillään.
"Minä en koskaan vaihda sinua keneenkään", Die lässytti poikaystävälleen ja yritti suudella tätä suulle.
Shinya vältti alkoholilta lemahtavan hellyydensosoituksen hyppäämällä turvaan syliini. Kaikki tiesivät, ettei Shinya sietänyt alkoholin hajua ja humalaisia ihmisiä.

Kyo ja Toshiya saapuivat paikalle yhdessä ja loivat minuun hiljentävän mulkaisun. Vedin näkymättömän vetoketjun suuni ylitse, mutta en voinut hillitä tietävää virnettä kasvoillani.
"O-ou. Nyt se taisi sitten tapahtua", Miyavi huomioi, kun Aoi palasi luoksemme jätettyään Uruhan yksin tanssilattian pyörteisiin.
"Etsiköön uuden sätkynuken", jonkin asteen humalassa hoippuva Aoi niiskaisi ja keräsi kaikki täydet drinkkilasit eteensä alkaen tehdä kovalla vauhdilla selvää niiden sisällöistä.
"Eron hetki on karvas paikka", Shinya lohdutti murheen murtamaa taputtamalla hänen olkapäätään lohduttavasti.
Nyökyttelimme myöntävästi, mutta eleellä ei ollut toivottua vaikutusta.
"Nyt minä voin naida ketä haluan!" Aoi hihkaisi kummasti piristyneenä.
Loin nopean vilkaisun Kyon ja Toshiyan puoleen ja huomasin heidän vaihtavan pikaisen katseen keskenään.
"Kuule, Miyavi. Ovatko naiset sinun mielestäsi parempia panoja kuin miehet?" Aoi kyseli sammaltaen.
Muutama nauruntyrskähdys kuului ympäriltäni. Etsin katseellani naisia, mutta en onnistunut paikantamaan yhtäkään. Paikka oli täynnä nuoria miehiä.
"Mistä minä tietäisin? Harrastan vain miehiä", pinkkihiuksinen virnuili ja vahvistukseksi väitteestään hän iski silmää naapuripöydässä istuvalle vaaleahiuksiselle pojalle.
"Naiset ovat ällöttäviä. Niillä on verenvuototaudit ja kaikki", Kyo irvisti ja näytti kieltään.
"Niitä sanotaan kuukautisiksi..." Shinya mutisi tuskastuneena toisen tiedottomuudesta.
"Shinyassa on tarpeeksi naista minulle", Die heitti vitsillä ja sai muut nauramaan.

Tuskallisen odottelun jälkeen Ruki palasi takaisin entistä enemmän itseensä sulkeutuneena. Meluisa yökerho ei ollut hyvä paikka asioiden selvittämiseen, joten päätin säästää kyselyn seuraavaksi aamuksi.
"Voimmeko liittyä seuraanne?" pöytämme vieressä seisoi kaksi nuorelta näyttävää poikaa.
"Koska vain", Miyavi flirttaili avoimesti sille samalle vaaleahiuksiselle, jolle oli iskenyt silmää hetki sitten.
Toinen pojista, hiljaiselta vaikuttava mustahiuksinen, istui viereeni. Hirotoksi itsensä esitellyt vastasi heti Miyavin flirttiin ja hetken kuluttua he istuivat sylikkäin suudellen antaumuksella muiden paheksuvista katseista välittämättä.
"Sinä et esitellyt itseäsi", sammumispisteessä oleva Aoi mongersi vieressäni istuvalle mustahiuksiselle.
Poika näytti säikähtäneeltä villieläimeltä katsellen ihmeissään mustalla luomivärillä reunustetuilla silmillään Aoita. Aivan kuin hän ei olisi ollut tällä planeetella.
"Satoshi", hän kertoi nimensä varovasti.
"Lähdetäänkö meille jatkoille?" Aoi ehdotti, mutta ehti sammua pää kylmää pöytää vasten odotellessaan toisen vastausta.
Katselin kummissani Satoshin värisevää olemusta. Hän ei ollut aivan selvin päin. Sain arveluilleni vastauksen, kun hän veti taskustaan pienen pussillisen vaaleansinisiä pillereitä, joista yhden hän laittoi suuhunsa.
"Sinä käytät aineita", älähdin ihmetyksissäni.
En ollut koskaan ennen nähnyt huumeita näin läheltä, mutta sisälläni tiesin, etten koskaan tuntisi tarvetta elämäni pilaamiseen etsimällä teennäistä onnentunnetta pillereiden avulla.
"Otatko?" hän kysyi silmät harittaen.
Katselin pojan ojentamaa pilleriä suurin silmin.
"Ei hän ota", Ruki liittyi mukaan keskusteluun napaten pussin Satoshin kädestä.
"Etkä ota sinäkään", hän sanoi kylmänrauhallisesti ja ojensi pussin Kaorulle, joka laittoi sen taskuunsa.
"Mitä hittoa?" Satoshi sihisi ja yritti hyökätä nappaamaan omaisuuttaan takaisin Kaorun hallusta.
Yritys päättyi murtuneeseen nenään. Poika lähti alistettuna pois seurastamme Kaorun hieroessa lyönnistä kipeytynyttä nyrkkiään.

Toshiya ja Uruha olivat raahanneet minut yhteistuumin tanssilattialle. Hiki helmeili Uruhan otsalla hänen innostaessaan minua tanssimaan kanssaan. Musiikki soi kovalla ja ympärillämme olevat ihmiset törmäilivät meihin vähän väliä, mutta en välittänyt siitä. Tanssi sinkosi minut toiseen todellisuuteen. Pois siitä maailmasta, pois siitä hetkestä.
Heiluin, riehuin, pompin ja hypin Uruhan kannustaessa minua hetki hetkeltä enemmän. Musiikin vaihduttua rauhallisemmaksi, hän vetäisi minut aivan kiinni itseensä ja laski kätensä lepäämään lanteilleni. Tuijotin hänen silmiään hymyillen edelleen tanssin lumoissa. Kädet koskettelivat kevyesti t-paidan alta paljastuvaa ihoa saaden kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. En kuitenkaan nähnyt tilanteessa mitään epäsopivaa, joten annoin hänen jatkaa varovaista kosketteluaan.
Katsahdin nopeasti baaritiskille ja huomasin Rukin istuvan siellä joku tuntematon tyyppi seuranaan. En kiinnittänyt asiaan suurempaa huomiota, vaan jatkoin pyörähtelyä painaen silmiäni kiinni. Vatsan pohjaa kutitti enemmän ja enemmän jokaisen tanssiaskeleen jälkeen. Tuntui niin hyvältä, vapaalta.
Räväytin silmäni auki tuntiessani huulten kevyen kosketuksen kaulallani. Se tuntui taivaallisen hyvältä, enkä voinut estää nautinnollista huokausta karkaamasta huuliltani. Tajutessani mitä juuri oli tapahtunut, punastuin rajusti ja vedin itseni irti Uruhan tiukasta otteesta.
"Minä olen varattu", naurahdin ja heiluttelin etusormeani hänen kasvojensa edessä moittivasti.
"Anteeksi. Innostuin liikaa", Uruha pahoitteli ja lähti etsimään käsiinsä toista uhria, joka saattaisi langeta hänen pauloihinsa.
Katselin hänen menoaan hivenen pettyneenä. Uruha oli näyttävää ja miellyttävää seuraa.
Etsin silmilläni Toshiyaa, joka oli kadonnut jonnekin ihmismassan joukkoon. Huokaisin tuskastuneena ja lampsin baaritiskiä kohti ohittaen monia kiihkeästi suutelevia tanssipareja.

Pysähdyin muutaman metrin päähän Rukista ja siitä tuntemattomasta hemmosta, joka oli viettänyt hänen kanssaan aikaa tiskillä monta kymmentä minuuttia. Yritin kuulostella heidän keskusteluaan, mutta ympärillä oleva hälinä peitti alleen kaiken. Katsottuani Rukin kasvoja, huomasin hänen olevan tuohtunut jostakin. Hän selitti jotakin huitoen vihaisesti käsillään toisen pojan katsellessa häntä ilottomasti. Lopulta Ruki näytti sormellaan yökerhon uloskäyntiä ja ruskeahiuksinen poika lähti pois.
"Hei", tervehdin poikaystävääni hymyillen ja hyppäsin hänen vieressään olevalle vapaalle baarijakkaralle.
Ruki ei vastannut. Hänen katseensa oli suunnattu edessään olevaan punaiseen juomaan.
"Meidän pitäisi ottaa välimatkaa toisistamme", hän sanoi viimein avattuaan suunsa.
Hän ei vilkaissut kertaakaan minua puhuessaan. Pelkäsin hänen nähneen minut ja Uruhan tanssilattialla ja suuttuneen siitä yhdestä tyhmästä suudelmasta, jossa en edes ollut mukana.
"Tarkoitatko sinä... taukoa?" kysyin hädissäni.
Mikä oli saanut Rukin suuttumaan noin paljon? Mitä minä oikein olin tehnyt?
Hän nyökkäsi ilottomasti baaritiskin kiiltävää puupintaa tuijottaen.
"Jos minä-", aloitin, mutta hän keskeytti lauseeni.
"Tämä ei johdu millään tavalla sinusta", hän töksäytti ja joi lasinsa tyhjäksi.
"Soitellaan", hän sanoi hiljaa ja lähti seulomaan tiensä tanssivien ihmisten ohi narikalle.
Jäin katsomaan ihmeissäni hänen loittonevaa selkäänsä. Mielessäni pyöri kymmeniä aiheeseen liittyviä kysymyksiä, mutta missä olivat vastaukset? Ei ollut vastauksia.

Yö jatkui minun osaltani alkoholinkatkuisissa tunnelmissa. Join kaiken mitä eteeni tuotiin ja pian olinkin niin humalassa, että mielessäni alkoi kehittymään mitä kummallisimpia mietteitä.
Yritin keskustella Kyon kanssa uusimmista kauhuelokuvista, mutta ajatukseni kulkeutuivat koko ajan tanssilattialla pyörivään Uruhaan. En voinut pitää katsettani erossa hänestä, vaikka se tuntuikin oudolta ja ennen kaikkea kielletyltä. Miten yht'äkkiä pystyi syntymään niin väkeviä tunteita ihmistä kohtaan, jota oli ajatellut pelkkänä hyvänä kaverina? Halusinko vain tehdä Rukin mustasukkaiseksi, jotta hän haluaisi olla kanssani?
Oliko väärin haluta läheisyyttä ihmiseltä, jota kohtaan ei tuntenut lainkaan rakkautta? Ainoastaan tulenpalavaa himoa ja seksuaalista mielihyvää katsellessa hänen sulavia liikkeitään.
Teki mieli läimäyttää itseäni, jotta tajuaisin olevani varattu, kuten sen olin hänelle aikaisemmin illalla ilmoittanut. Oliko yksi omaa mielihyvää tavoitteleva hairahdus sallittu parisuhteessa? Jos halusi vain kerran kokea tyydytystä jostakin muualta, kuin oman seurustelukumppaninsa kanssa? Välittäisikö Ruki oikeasti, vaikka kerran pettäisinkin häntä?
Mehän olimme tauolla, joten ei ollut mitään menetettävää. Sillä hetkellä en tuntenut rakkautta enkä kaipausta häntä kohtaan. Hän oli loukannut minua sanoillaan ja minä olin todella katkera. Paskat Rukista, jos hän ei halunnut minua enää. Pystyin varmasti saamaan kenet tahansa halusin.
"Uruha..." parahdin hänen kävellessä hymyilevänä luoksemme.
En hallinnut enää mieltäni ja kaikki tämä vain Rukin sanojen sekä liiallisen alkoholin nauttimisen takia.
Uruha istui minua vastapäätä ja vetäisi kätensä viekoittelevasti vaaleanruskeiden hiustensa läpi. Tunsin Shinyan pistävän tuijotuksen, mutta en saanut silmiäni irti Uruhan täydellisistä kasvoista.
"Tanssitaan", vinkaisin ja nappasin kiinni hänen kädestään.

Ruskeahiuksinen seurasi minua kuuliaisesti tanssilattialle ja jatkoimme kesken jäänyttä tanssiamme.
Hitaan kappaleen alkaessa vedin hänet rohkeasti kiinni itseeni ja liu'utin käsiäni hänen alaselällään. Poika katsoi minua ihmetellen, mutta tajuttuaan ajatukseni hän lähti hymyillen mukaan leikkiin.
Keinuimme melodisen musiikin tahdissa toisiamme vasten ja pian huulet kohtasivat toisensa. Suudelma oli pikainen. Siinä ei ollut lainkaan tunnetta mukana, enkä sitä kaivannutkaan.
Suutelimme uudelleen, tällä kertaa syvemmin. Olin mielissäni, etten tuntenut hänen kanssaan mitään tunnetasolla.
Hän siirtyi näykkimään kaulaani. Hampaat koskettivat ihoa hellästi, kokeillen.
Poika nosti hieman päätään ja lipaisi kielellään korvaani. Henkäisin kiihottuneena ja siirsin käteni hänen takapuolelleen.
"Nyt riittää", hän naurahti pienesti ja perääntyi kauemmas.
Katsoin häntä pettyneenä. Oliko poika vain leikitellyt kanssani?
"Minä tiedän mihin Ruki vetää pettämisen rajan. Me olemme vielä rajan alapuolella, enkä aio ylittää sitä", Uruha kertoi rauhallisesti.
"En aio koskea ystäväni omaisuuteen sellaisella tavalla, jota hän ei halua."
"Kiitos", nyökkäsin tavallaan kiitollisena.
Kaikki oli vain tyhmää rajojen testailua. Mitään sen suurempaa ei ollut tapahtunut, joten ei ollut mitään katumisen arvoista.

"Lähdetkö samalla taksilla?" Shinya oli ilmestynyt huomaamatta taakseni.
"Vaikka", myönnyin hieman allapäin.
"Sinä et ole tehnyt mitään väärää, joten hymyile", hän kannusti.
"Jos hyvän ystävän himoitsemista ei lasketa vääräksi, niin mikä sitten lasketaan?" ärähdin vihaisena itselleni.
Miten saatoin olla niin idiootti, että olin edes harkinnut pettäväni Rukia? Minähän rakastin häntä ja halusin häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
"Sinä et ole ainoa, jonka pään Uruha on pistänyt sekaisin", Shinya kertoi hivenen katkeruutta hänen äänessään.
"Die?" arvasin ja hän nyökkäsi päätään.
"Kuten myös Kai, Miyavi, Aoi ja Ruki", hän luetteli nostaen jokaisen nimen kohdalla yhden sormen ilmaan.
"Rukikin?" mylväisin hämmästyneenä.
"Hän oli ensimmäinen", Shinya irvisti ja auttoi hoippuvan Dien jaloilleen.
"Uruha on huora", Toshiyakin liittyi keskusteluumme.
"Vie aina kaikki minun mieheni...", hän jatkoi mutisten.
"Hän näyttää humalassa paljon paremmalta, mitä oikeasti on", Shinya lohdutti napatessaan takkinsa narikasta.
Oloni oli hiukan parempi, vaikka ei se vienyt tyhjyyttä mennessään. Olin silti ajatellut pettäväni rakastamaani ihmistä, enkä voinut koskaan antaa sitä itselleni anteeksi.

~*~

Kello oli jo kaksi aamuyöllä, kun taksi pysähtyi kotitaloni edustalle ja jätti minut kyydistään viileään keväiseen yöhön.
Tallustelin sisään hiljaiseen rappukäytävään ja matkustin hissillä viidenteen kerrokseen. Muutaman kerran avaimesta erehdyttyäni sain viimein lukon avattua ja hiivin pimeään eteiseen riisumaan päällysvaatteita päältäni.
En jaksanut vaihtaa yövaatteita, vaan löntystin sänkyyn, jonne jäin makaamaan katsellen tyhjää kattoa. Olo oli niin alaston ilman Rukia. Hänen seuransa antoi olemassaololleni tarkoituksen ja nyt tunsin olevani pelkkä pölyhiukkanen ympärilläni olevassa ilmakehässä.
"Miksi en osaa tyytyä siihen, mitä annetaan vaan janoan sitä, mitä en voi koskaan saada?" kysyin itseltäni.

Sillä hetkellä yöpöydälle laskettu puhelin pärähti soimaan. Nappasin sen nopeasti käteeni ja painoin vihreää vastausnappulaa painaessani luurin korvalleni.
"Ruki?" kysyin toiveikkaana.
"Minä rakastan sinua..."
"Ruki? Oletko se sinä?"
"Auta minua..."
"Kuka helvetti siellä on?" kysyin peloissani tajuttuani, ettei ääni kuulunut Rukille.
"Minä jätin sinulle lahjan... Katso ulos..."
Sydämeni pamppaili sinne tänne rinnassani. Hengitykseni oli katkonaista ja jokainen aisti oli valppaana. Kävelin varovaisin askelin parvekkeen ovelle ja katsahdin ulos. Ei mitään. Laskin katsettani ja karjaisin säikähdyksestä huomattuani parvekkeen lattian olevan täynnä verenpunaisia ruusuja.
"Kuka helvetin psykopaatti siellä on? Jätä minut rauhaan!" karjuin puhelimeen paniikissa.
"Minä rakastan sinua, hide..." olivat soittaja viimeiset sanat ennen puhelun katkeamista.

Vajosin kylmää seinää pitkin istumaan maahan. Tuijotin paniikissa ikkunasta ulos puristaen puhelinta kädessäni. Näin ei voisi enää jatkua.
"Miksi juuri minä?" huusin niin kovalla äänellä, kuin kurkustani lähti.
Hakkasin allani olevaa lattiaa nyrkeilläni kyynelten valuessa vuolaana virtana poskiani pitkin päätyen lopulta suudelmista herkistetylle kaulalle. Heijasin itseäni edestakaisin vahtien parvekkeen ovea, kuin peläten sen aukeavan ja ruusujen hyökkäävän kimppuuni pistellen minut kuoliaaksi terävillä piikeillään.

sunnuntai, 10. helmikuu 2008

20 päivää elämästäni [5/20]

5
25.12.1996 - Päivä, jolloin koin valaistuksen

Hey there cracked God
you're looking older
cry on someone else's shoulder
pink dried up crippled Christ
try to take your own advice

Now I'm God
because God never loved me this much
I'll play God
cause your God is just losing his touch

Hey there rich God
you're looking distressed
buy a saint to clean up your mess
Temptation on my side
Devil got me a fat new bribe

~*~

Edellisenä yönä en nukkunut silmäystäkään. Aamulla olin kuolemanväsynyt ja jokaista ruumiinosaa särki, mutta en antanut itselleni lupaa helpottaa oloani lepäämällä. Olin liian hämmentynyt ja katkera tehdäkseni mitään järkevää. Hetki hetkeltä tunsin suurempaa halua juosta päin seinää ja huutaa, kunnes ääneni katoaa. En pystynyt itkemään, en syömään, en ajattelemaan. Kaikki tuntui kääntyneen päälaelleen.
Oli päästävä pois. Jossakin oli pakko olla paikka, josta löytäisi vastauksia typeriinkin kysymyksiin. Kävelin kankeilla jaloillani eteiseen ja nappasin päivän lehden käsiini. Etusivulla oli suuri ilmoitus Tapaninpäivän Jumalanpalveluksesta. Nyökkäsin pienesti ja heitin uutispaperin roskikseen. Vaikka uskoni Jumalaa kohtaan ei ollut vahva, mitä haittaa kirkossa käynnistä olisi?

Massiivisena edessäni kohoava harmaa betonikirkko täyttyi koreisiin juhlapukuihin pukeutuneista vanhuksista, työläisistä sekä alle kouluikäisistä lapsista. Valitsin istumapaikakseni kultaisin koukeroin koristeltujen ulko-ovien edessä olevan penkkirivin. Suurin osa ihmisistä oli kerääntynyt aivan kirkon etuosaan kuulemaan sanaa. Viereeni istahti harmaahiuksinen nainen, joka näytti surulliselta. Hänen kasvonsa olivat syvien uurteiden koristamat.
"Jumala pelastaa sinut, rakas lapsi. Sinun täytyy vain jaksaa uskoa häneen", nainen puhui hauraalla äänellä. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.
"Öh, kiitos", vastasin tietämättä miksi. Miten Jumala voisi pelastaa minut, kun en edes tiennyt oliko häntä olemassa. Miksi kaikki puhuivat hänen suuruudestaan, vaikka ei ollut selviä todisteita hänen olemassaolostaan.
"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä", valkoiseen kaapuun pukeutunut pappi saarnasi tasaisella äänellä.
En tiennyt pitäisikö minun kuunnella. Vahvistaisiko saarna horjuvaa uskoani vai antaisiko se minulle syyn lopettaa uskomisen?
"Joka väittää olevansa valossa, mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä. Joka rakastaa veljeään, pysyy valossa, eikä hänessä ole mitään, mikä veisi lankeemukseen. Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä."
Pelko oli sokaissut minun silmäni. Epätoivo oli läsnä jokaisessa liikkeessäni ja ajatuksessani. Tulevaisuus vaikutti epävarmalta kaikessa kauheudessaan. Missä minä olisin kymmenen vuoden kuluttua? Kukaan ei pystynyt sitä minulle kertomaan.
"Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa."
Luulin kaikkien tunteideni kuolleen, mutta olin pahasti väärässä. Ruki herätti minussa jotakin uutta ja outoa. Hänen seurassaan saatoin olla avoin. Minä pystyin hymyilemään ja nauramaan olematta vilpillinen. Minun ei tarvinnut valehdella hänelle, koska hän näki lävitseni. Mutta missä hän oli, kun häntä pelkoni keskellä eniten tarvitsin? Kaukana, kaukana poissa, saavuttamattomissa. Kerta kerralta ajatukseni alkoivat vaikuttaa toivottomimmilta.
Nostettuani katseeni käsissäni olevasta nahkakantisesta virsikirjasta, huomasin puhujan vaihtuneen nuorempaan. Melkein huudahdin hämmästyksestä tajuttuani hänen olevan minulle tuttu. Kai oli pukeutunut valkoiseen pukuun ja kertoi ihmisille omasta uskostaan.
"Jumala ei tee vääryyttä, Kaikkivaltias ei vääristä oikeutta. Kuka on antanut maan hänen hallintaansa? Kuka on uskonut hänen hoitoonsa maanpiirin? Jos hän ajattelisi vain itseään ja vetäisi pois henkensä, elämän henkäyksen, koko luomakunta menehtyisi hetkessä ja ihminen palaisi takaisin maan tomuun. Ei ole niin mustaa pimeyttä, että pahantekijä voisi siihen kätkeytyä", hän lopetti puheensa ja kumarsi edessään rukoileville henkilöille. Sali hiljeni. Kaikki kunnioittivat ympärillään olevaa Pyhää rakennusta.

Jumalanpalveluksen loputtua huomasin, etteivät ajatukseni olleet selvenneet pätkääkään. Päätin etsiä Kain käsiini ja yrittää löytää vastauksia hänen kauttaan. Pian hän seisoikin edessäni omana hymyilevänä itsenään.
"Minä en kuvitellut törmääväni sinuun täällä", hän naurahti halattuaan minua toverillisesti.
"En itsekään uskonut tulevani tänne", tunnustin epätoivoisesti hymyä kasvoilleni etsien.
"Uskotko sinä Herraan?" Kai kysyi laskiessaan kätensä olalleni. Etsin vastausta alttarilla sijaitsevasta suuresta krusifiksistä, mutta kuten arvata saattoi, se ei pihahtanutkaan.
"En tiedä. Tulin tänne lähinnä selvittääkseni ajatuksiani", kerroin alakuloisena.
"Tämä ei taida olla oikea paikka siihen tarkoitukseen", hän onnistui yllättämään minut sanoillaan. Kautta aikojen ihmiset olivat kertoneet löytäneensä vastauksia kirkosta.
"Tule, haluan esitellä sinut eräälle", hän vaihtoi puheenaihetta ja veti minut mukanaan ulos, kirpeään talvisäähän.

Ulkona oli vielä hämärää, vaikka haudoille sytytetyt kynttilät loivatkin hennon valonhäivän muuten pimeänä olevalle hautausmaalle.
"Kas niin", hän huokaisi pysähdyttyään pitkän kynttilärivistön valaiseman hautapaikan eteen.
"Tässä lepää minun pikkuveljeni. Hän olisi varmasti ollut iloinen, jos olisi saanut tavata sinut", Kai puhui lämpimällä äänellä. En tiennytkään, että hänellä oli ollut pikkuveli. Tai mitäpä minä ylipäätään kenestäkään tiesin.
"Minkä ikäinen hän oli, kun...", kysyin, mutta lopetin lauseen kesken. Oliko kysymys liian henkilökohtainen?
"Hän oli 15-vuotias", Kai kertoi hiljaa. Tilanne oli jollakin tapaa koskettava. Hautausmaalla oli niin kaunista ja puhdasta.
"Onko kuolema sinun mielestäsi paha asia?" esitin uuden kysymyksen hänelle.
"Se on normaalia elämän kiertokulkua. Jos kukaan ei kuolisi, iskisi nälänhätä ja lopulta olisimme sukupuuton partaalla", hän selitti pyyhkiessään enimpiä lumia pois kultaisilla kirjaimilla kirjaillun harmaan hautakiven päältä.
"Lähdetäänkö kahville ja jutellaan enemmän? Sinä tunnut ihmiseltä, joka arvostaa muiden mielipiteitä", hän hymyili. Nyökkäsin hyväksyen hänen ideansa ja lähdimme kävelemään vierekkäin kohti hautausmaan korkeina kaartuvia rautaportteja.

"Mitä sinä haluat? Minä käyn tilaamassa", Kai kysyi iloisesti. Kerroin hänelle juovani mieluusti normaalin kahvin kahdella sokeripalalla.
Varasin meille pöydän kahvilan perimmäisimmältä seinustalta, aivan ikkunan vierestä. Aamu alkoi sarastaa Tokion keskustassa ja aikainen ruuhkaliikenne heräili henkiin. Ei mennyt aikaakaan, kun kadut olivat täyttyneet ihmisistä ja kaupungin elämästä kertovista äänistä.
"Minä luulin, että Tapaninpäivänä kaupunki olisi rauhallinen, mutta olin näköjään väärässä", hän naurahti palatessaan kassalta kantaen käsissään kahta kahvikuppia.
"Tiesitkö, tämä maailma tuntuu aika oudolta paikalta", huokaisin pyöritellessäni lusikkaa eteeni asetetussa kahvia täynnä olevassa kupissa.
"Elämä on välillä niin ihanaa, että tänne haluaisi jäädä ikuisesti. Seuraavana hetkenä maailma putoaa niskaan. Se on kiehtovaa, mutta pelottavaa. Koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan", Kai kertoi mietteistään.
"Veit sanat suustani", hymyilin ja join kerralla puolet kahvikupin sisällöstä. Irvistin suuhuni leviävälle kitkeryydelle, mutta siitä välittämättä kaadoin loputkin juomasta kurkkuuni.
"Oletko tehnyt elämässäsi jotakin sellaista, mitä joudut katumaan usein?" kysyin miettien Rukia. En enää tiennyt mitä ajattelisin hänestä. Välillä minusta tuntui, että olin rakastumassa häneen, mutta oliko se viisasta?
"Kaikista hankalinta on myöntää itselleen olleensa väärässä. Kun pystyt antamaan anteeksi itsellesi, muutkin antavat anteeksi sinulle", hän vastasi. Nyökytin päätäni ymmärryksen merkiksi.
Olin päässyt tapaamaan Kain herkkää puolta. Tavallaan olin iloinen, kun pystyin puhumaan jonkun kanssa asioista, jotka kaihersivat mieltäni. Toisaalta oli pelottavaa tajuta, että Kaikin oli tavallinen kuolevainen, jolla oli tunteet ja vankka pohja uskoa Jumalaan.
"Välillä minusta tuntuu, että ihmiset vihaavat minua ilman syytä. Kaorukin-", aloitin vuodatustani, mutta Kai keskeytti minut heristämällä kättään kasvojeni edessä.
"Kaoru ei ymmärrä, että ihmiset muuttuvat", hän sanoi. Pystyivätkö ihmiset oikeasti muuttumaan vai esittivätkö he vain toisenlaisia, kuin oikeasti olivat?
"Täytyy lähteä takaisin kirkolle. Minulla on tunne, että sinä tarvitset tätä enemmän kuin minä", Kai hymyili ja laski nahkakantisen raamatun eteeni. Nyökkäsin kiitokseksi, vaikka en tiennyt oliko kaikesta huolimatta järkevää ottaa lahja vastaan.

Keskusteluni Kain kanssa oli tuottanut tulosta. Pystyin jo ajattelemaan hieman selkeämmin, vaikka pääni sisältö tuntui edelleen tanssivan sekalaisia kansantansseja. Tuttujen tapaamisesta ei ollut tulla loppua, kun törmäsin kotimatkalla väsyneeltä näyttävään Diehen.
"Mistä sinä tulet?" utelin ihmetellessäni hänen silmiensä masentunutta katsetta.
"Olin katsomassa serkkuani vankilassa. Hänet vietiin sinne eilen", hän huokaisi ja kaivoi tupakka-askin takkinsa taskusta. Pian ensimmäinen savuke kärysi hänen huulillaan.
"Minä en tiedä mitä sanoisin", mutisin. Kukaan tutuistani ei ollut joutunut vankilaan, joten en pystynyt kuvittelemaankaan mitä Die joutui käymään läpi.
"Kuule, Die... Uskotko sinä, että on olemassa jokin korkeampi voima, joka määrää kohtalomme?" kysyin hetken mielijohteesta. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen.
"Miksi helvetissä sinä minulta moisia kyselet?" hän ihmetteli vedellen tiheämmin henkosia tupakastaan.
"Tuli vain mieleeni", valehtelin. Ajatus oli pyörinyt päässäni aamusta lähtien. Ruki uskoi kohtaloon. Oliko Jumalalla ja kohtalolla tekemistä keskenään?
"Ei, minä en usko siihen heppuun, jonka väitetään ohjailevan tekojamme noiden pilvien päältä", hän naurahti ja tumppasi tupakkansa märkään katuun.
"Minä en tiennytkään, että sinä mietit noinkin syvällisiä asioita", pieni hymy hiipi kasvoilleni kuullessani hänen sanansa. Ehkä minussakin piili se järjellä ajatteleva puoli.
"Minun pitää nyt kiirehtiä töihin. Hemmetin joustamattomat työajat", hän tuhisi. Ja heilautti kättään hyvästiksi.
"Missä sinä olet töissä?" kysyin ihmeissäni. En tiennyt Dien tekevän töitä opiskelujensa lisäksi.
"Pesulassa", hän irvisti ja katosi ihmismassan sekaan.
Kaipa minunkin pitäisi alkaa etsimään töitä, jos halusin jatkaa opiskelujani tässä kaupungissa. Asuminen ei ollut halpaa keskellä maan suurinta kaupunkia.

Hetken kuluttua istuin omalla tutuksi käyneellä sohvallani ja ympyröin punakynällä lehdessä olevia työpaikkailmoituksia. Vaikutti lupaavalta. Täytyi vain uskaltautua soittamaan kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, niin eiköhän tulonlähde jostain löytyisi. Opiskelijoille tarjottiin paljon kevyitä iltatöitä, joten oli varaa mistä valita.
Katseeni eksyi vähän väliä pöydällä lepäävään raamattuun. Halusin lukea ja saada selvää asioista, jotka pyörivät mielessäni. Samalla pelkäsin, että se olisi turhaa. Oliko maailmassa kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia?
Ovikellon pirinä keskeytti syvälliset mietiskelyni. Hiivin hiljaa ovelle haluten varmistaa tulijan henkilöllisyyden ovisilmästä, mutta ketään ei näkynyt. Nojasin ihmeissäni oveen, enkä uskaltanut avata sitä. Päätin kerrankin totella Rukin neuvoja, enkä uhmannut kohtaloa hyökkäämällä ovesta ja mahdollisesti surman suuhun. Valahdin istumaan lattialle.
Havahduin, kun joku työnsi postilaatikosta sisään pienen, mutta pitkulaisen pahvilaatikon. Kuului etääntyvien askelten ääniä. Luojalle kiitos, jos hän ylipäätään oli olemassa, etten ollut avannut ovea aiemmin.
Nostin kevyen pahvilaatikon käsiini ja kannoin sen sohvapöydälle. Polvistuin lattialle ja punnitsin sen sisältöä käsissäni. Hetken luulin laatikon olevan tyhjä, mutta tiesin saavani vastauksia vasta avattuani sen. Raotin kantta varovasti. Paljon kutterinpurua. Työnsin sormeni puunsäleiden sekaan ja inahdin jonkin tökätessä ikävästi ihooni. Käteni tavoittivat ohuen, mutta piikikkään varren, jonka vedin varovasti esiin purujen joukosta.
Kuihtunut punainen ruusu, jonka terälehdet olivat kastettu tuoreeseen vereen.
Vatsani tuntui kääntyvän ympäri ja jouduin kamppailemaan pidätellessäni oksennusta. Kuka teki näin sairaita piloja?
Ruusuun oli sidottu kultaisella koristenauhalla pieni paperilappu. Taittelin sen auki ja tavasin siihen kirjoitetut sanat ääneen.

"Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa. Minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua. Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee. Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi. Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää. Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua? Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys."

keskiviikko, 6. helmikuu 2008

20 päivää elämästäni [3A/20]

OSA 3A
21.12.2006 - Päivä, jolloin olisi kannattanut jäädä suosiolla sänkyyn

I'm not afraid of standing still
I'm just afraid of being bored
I'm not afraid of speaking my mind
I'm just afraid of being ignored

I'm not afraid of feeling
and I'm not afraid of trying
I'm just afraid of losing
And I am afraid of dying

I'm not afraid of being sick
I'm more afraid of being well
I'm not afraid
Put the gun in my hand
I'm just afraid it will hurt like hell

I'm not afraid of screaming
and I'm not afraid of crying
I'm just afraid of forgetting
And I am afraid of dying

Without you yes I do and I hope that you do too
Without you yes I do

~*~

Raotin varovasti silmäluomiani ulkona loistavien auringonsäteiden hyökätessä väkivaltaisesti kirveleviä silmiäni vasten. Vetäisin tyynyn pääni alta kasvojeni päälle ja tuhahdin rasittuneesti. Kahvin tuoksu leijaili voimakkaana alakerrasta ja se sai jäykistyneet lihakseni tottelemaan unenpöpperöisten aivojeni käskyjä. Istuin hetken sängyn laidalla miettien missä olin ja viimein tajutessani nukkuneeni yöni Rukin vieressä, lehahdin tulipunaiseksi kasvoiltani. Vilkaisin pienesti olkani ylitse tarkistaakseni nukkuiko hän vielä, mutta paikka loisti tyhjyyttään. Huoneen ovi oli jätetty rakoselleen ja käytävästä kuului väsynyttä puheensorinaa.
Vaihdoin päälleni päiväkäyttöön sopivat vaatteet, sipaisin pienesti kammalla pystyssä törröttäviä hiuksiani ja lattialta löytyneet karvatossut jaloissani tassuttelin käytävään, jossa Shinya ja zombieta muistuttava Kaoru keskustelivat. Kaorun huomatessa tuloni, hän katosi lähimpään vessaan omiaan mumisten. Tervehdin Shinyaa pienellä kulmakarvojen nostolla ja hän vastasi pudistelemalla surkeana päätään.
"Miten saan heidät uskomaan, että sinä et aio salamurhata ketään?" hän huokaisi ja taittoi ikkunalaudalla olevasta kukkakyhäelmästä yhden ruusun. Hän haistoi sitä, mutta kukan voimakas tuoksu sai hänet aivastamaan.
"Oletko nähnyt Rukia?" kysyin sivuuttaen hänen kysymyksensä. Shinya katsoi minua kulmiensa alta.
"Miksi kysyt?" hän epäröi selvästi. Naurahdin pienesti ja asetin käteni hänen toiselle hartialleen.
"Minulla ei ole mitään tiettyä syytä siihen. Nukkuuko Die vielä?" vaihdoin puheenaihetta. Shinya kertoili minulle yön tapahtumista, miten Die oli herännyt oksentamaan ja miltei runnonut hänet alleen. Viihdyttävää kuultavaa heti aamusta.

"Huomenta", tervehdin päätään keittiönpöytään hakkaavaa Miyavia, jonka lähellä seisova kalpeakasvoinen Kai keitti kahvia.
"Päätä särkee", Miyavi mutisi ja tarttui kiitollisena Kain ojentamaan vaaleanpunaiseen kahvikuppiin. Krapula, oi ihana tekosyy olla koko päivä tekemättä mitään hyödyllistä.
"Nukkuuko Ruki vielä?" Kai osoitti kysymyksensä minulle. Olin kaataa kahvit käsilleni tajutessani, että kukaan ei ollut nähnyt Rukia sinä aamuna. Vilkaisin hätääntyneenä Shinyaan, joka katseli ilmeettömin kasvoin ulos ikkunasta.
"Ei", vastasin ja maistelin kitkerältä maistuvaa juomaa suussani. Lapoin mustaan nesteeseen paljon sokeria ja lorautin pöydällä olevasta purkista maitoa pehmentämään kahvin makua.
"Outoa. Yleensä hän on ensimmäisenä alakerrassa", pinkkihiuksinen Miyavi mietti ääneen tunkiessaan aamiaisleipää suuhunsa. Kai katsoi hänen ahmintaansa paheksuen.
"Ehkä hän meni kävelylle?" Shinya ehdotti katsellessaan edelleen huolestunut ilme kasvoillaan ikkunasta avautuvaa lumista maisemaa. Yöllä oli satanut paljon lunta.
"Erittäin epätodennäköistä", Kai myönsi. Minua alkoi huolestuttamaan toden teolla. Vaikka Rukin asiat eivät minulle millään tavalla kuuluneet, hänestä oli muodostunut minulle jollakin tapaa tärkeä ihminen näiden muutamien päivien aikana.

Olimme huolestuneet turhaan, koska aamupalaa lopetellessamme Ruki ilmestyi huoneeseen jäätävän ilmavirtauksen saattelemana. Ihoni nousi kananlihalle ja minun piti kääriytyä tiukemmin päälläni olevaan mustaan huppariin. Ulos ei ollut menemistä ilman kunnon toppavaatteita.
Rukin kasvot olivat synkän ilmeen verhoamat. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt missä hän oli ollut.
"Onko Kaoru hereillä?" hän kysyi totisella äänellä. Nyökkäsin myöntävästi, koska kukaan muu ei sitä tehnyt.
Ruki katosi käytävään, josta hän oli tullutkin. Me neljä jäimme istumaan hiljaiseen keittiöön toisiamme ihmeissämme tuijotellen.
"Mikä hänellä on?" kysyin, mutta kukaan ei osannut vastata. Tai kukaan ei halunnut kertoa minulle.
"Mennäänkö tänään pilkille? Tässä lähellä on järvi" Miyavi vaihtoi puheenaiheen päivän suunnitteluun.
"Pilkille?" ihmettelin. Mitä se pilkkiminen oikein oli?
"Jään pintaan porataan reikä ja ongitaan normaalisti", Shinya selitti. Hän oli selvästikin kokenut pilkkijä puheistaan päätellen.
"Eivätkö kalat nukukaan talviunta?" kysyin ihmeissäni. Muut alkoivat räkättämään kysymykselleni kasvot punaisina.
"Missä sinä olet ollut kaikilla biologian tunneilla?" Kai kysyi naurun laannuttua yksittäisiksi tyrskähdyksiksi. Typerä kysymys. Minä olin silloin kotona nukkumassa.

Krapulaiset ihmiset alkoivat heräilemään puolen päivän tietämillä. Osa ravasi vessassa oksentamassa, osa kittasi kahvia sekä särkylääkettä sekaisin, muutama onnekas selvisi ilman kipua ja särkyä.
Minä ja Shinya istuimme terassilla katsomassa lumisadetta. Pihalla näytti satumaisen kauniilta, vaikka oli kylmä kuin Alaskassa. Lämmittelin kohmeisia käsiäni kahvikupin ympärillä. Sen sisältö nostatti lämmintä höyryä kasvoilleni.
"Talvi tuli sittenkin", Shinya hymyili onnellisena pidellessään pientä Miyua sylissään. Koiralla oli selvästi kylmä, koska se tärisi. Sekin olisi tarvinnut toppavaatetuksen pärjätäkseen pakkasessa.
"Viimeinkin valkea joulu", totesin muistellessani edellisiä jouluaattoja, jolloin lunta oli ollut tuskin nimeksi asti.
"Aiotko sinä tosiaan viettää joulusi yksin?" hän kysyi myötätuntoisella äänellä.
"Aion", vastasin totuudenmukaisesti. Yksin oleminen jouluna ei tuntunut pahalta. Enemmänkin ahdisti ajatus entiseen kotiini menemisestä ja sekopäisen äidin tapaamisesta.
"Eikö sinulle tule yksinäistä? Jouluhan on perhejuhla", hänen sanansa kirpaisivat. En tietenkään ollut kertonut hänelle olemattomista väleistäni äitiini. Ei hän voinut tietää, että hän satutti tahtomattaan.
"Jos totta puhutaan, olen vain helpottunut saadessani viettää aikaa yksikseni", kerroin. Shinya nyökkäsi hyväksyvästi.
"Minä lähden jouluksi maalle", hän kertoi innoissaan. Pystyin kuvittelemaan mielessäni hänet viettämään joulua maatilan eläinten kanssa. Ajatus nosti ilkikurisen virnistyksen kasvoilleni. Onneksi Shinya ei huomannut sitä.
"Ajattele, vuosi vaihtuu ihan kohta", huokaisin. Viime vuodenvaihde oli kulunut ikävissä merkeissä äidin pilkatessa minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Onneksi oli mummo, joka oli pelastanut minut luokseen jokaisena juhlapyhänä.
"Niin", Shinyakin huokaisi.
Terassin ovi avautui ja ulos marssi nyrpeältä näyttävä Kaoru. Hän vilkaisi meitä sivusilmällä ja sytytti huulillaan olevan tupakan.
"Shinya, meidän täytyy puhua", hän sanoi kylmästi katsomatta ketään silmiin.
"Puhu, minä kuuntelen", Shinya vastasi ja otti paremman asennon tuolissaan. Miyu hyppäsi alas hänen sylistään ja vilisti avoimesta ovesta sisään lämpimään huoneistoon.
"Kahden kesken", Kaoru murahti mulkaistessaan minua pahasti. Mikä heihin kaikkiin oli yhden yön aikana iskenyt? Kukaan ei puhunut mitään järkevää minun ollessani paikalla. Kun tutustuin heihin, tunsin pääseväni sisäpiiriin. Nyt olo oli kuin lapsella, jota ei otettu mukaan leikkeihin.
"Kyllä minä tiedän milloin minua ei kaivata", tiuskaisin ja hyppäsin ylös tuolilta, joka kaatui rämähtäen jäiselle betonille. Riuhtaisin ulko-oven kunnolla auki ja paiskasin sen kiinni perässäni. Ikkunalasit helisivät rynnätessäni ärtyneenä yläkertaan.

Miksi kaikki olivat kääntyneet minua vastaan? Helvetin luottamuspula. Miksi minun oli pitänyt heti ensimmäisenä päivänä törmätä siihen kirottuun Manaan? He eivät suostu uskomaan, että minä en halua kellekään mitään pahaa. Halusin kuulua kerrankin joukkoon ja saada oikeita ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Minulle se näytti olevan liian vaikeaa.
Ehdin jo hetken miettiä erakoksi ryhtymistä, kun Shinya ryntäsi huoneeseen.
"He ovat lähdössä-", hän läähätti rappusten juoksemisen jäljiltä. Katsahdin olkani ylitse häneen.
"Ehdittekö jo hoitaa kahdenkeskeiset keskustelunne?" naljailin ja jatkoin hoitamattomien varpaankynsieni tuijottamista.
"Hei, älä viitsi. Kyllä sinä tiedät, että minä luotan sinuun", huomasin hänen olevan oikeasti pahoillaan. Turha minun oli Shinyalle ilkeillä, koska hän tuntui olevan ainoa, joka halusi olla väleissä kanssani.
"Anteeksi. Minä olen tympääntynyt tähän salailuun", nurisin, mutta vilautin pienen hymyn hänelle.
"Minä olin sanomassa, että he ovat nyt lähdössä sinne pilkille. Lähdetkö mukaan?" minun ei tarvinnut miettiä vastausta.
"En", sanoin päättäväisesti.
"Niin minä arvelinkin. Mitä jos lähtisimme lenkittämään Miyua?" Shinya ehdotti. Vilkaisin epäluuloisesti häneen. Ihanko oikeasti hän halusi viettää aikaa minun kanssani, vaikka hänen muut kaverinsa tekivät jotakin mielenkiintoisempaa?
"Oletko sinä tosissasi?" hämmästelin. Hän nyökkäsi ja hymyili lämpimästi.
"No, mennään sitten", myönnyin ja nousin sängyltä. Pieni koira vipelsi omistajansa kutsumana huoneeseen ja hyppelehti innoissaan nähdessään talutushihnan Shinyan käsissä.

Hengitin raikasta pakkasilmaa keuhkoihini. Kylmän puhurin puhaltaessa lumihiutaleita kasvoilleni tien vieressä kasvavan tammen oksistosta, vetäydyin syvemmälle lämpimän takkini sisuksiin. Talvi todellakin ilmoitti olemassaolostaan.
"Täällä on niin kaunista", henkäisin valtavien lumihiutaleiden sataessa päällemme. Sininen taivas oli muuttunut pilvistä valkoiseksi ja lämpimästä kesästä muistuttanut aurinko oli vetäytynyt piiloon.
"Kaoru pelkää sinua", haaveiluni keskeytettiin tylyllä tavalla. Shinya näytti olevan tosissaan.
"Öh, miksi?" kysyin. En minä nyt sentään niin hurja ollut, että minua pitäisi pelätä.
"Sinä vaikutat Rukiin oudolla tavalla. Kun he olivat puhuneet sinusta, niin Ruki-", hän selitti tohkeissaan huitoen samalla käsiään ilmassa. Koiran talutushihna putosi hänen sormistaan ja vapauden huumassa Miyu poukkoili villisti jaloissamme.
"Hekö olivat puhuneet minusta?" ihmettelin ääneen. Olin selvästi talon suurin ja palavin puheenaihe.
"Kuka sinusta nyt ei puhuisi", Shinya tuhahti viimein pyydystettyään intopinkeänä loikkivan lemmikkinsä. Koira näytti pettyneeltä huomatessaan sen kulkua jälleen rajoitettavan.
"Tiedäthän, jokaisella jengipomolla on oikea käsi. hiden kuoleman jälkeen se on ollut Kaoru. Nyt hän tuntee asemansa uhatuksi", sanat lamauttivat kulkuni. Pysähdyin ja tuijotin suu auki Shinyaa.
"Eeh, miksi minä häntä uhkaisin? Olen tuntenut teidät vasta pari päivää", totesin saadessani jalkani jälleen liikkumaan normaalisti.
"Kertoisithan minulle, jos teidän välillänne olisi jotakin? Siis sinun ja Rukin", hän tarkensi. Mietin hetken.
"Tietenkin", valehtelin. Minulla ei ollut aikomustakaan kertoa kellekään, mikäli jotakin sattuisi tapahtumaan. Se ei ollut minun tapaistani.

Shinya päästi Miyun vapaaksi hihnastaan ja koira laukkasikin kuono maata viistäen edellämme. Keskustelimme kaikesta turhasta, kuten musiikkimauistamme sekä menneen kesän rock-konserteista. Shinyan kanssa oli helppo jutella. Hän oli minulle kuin isoveli, jota minulle ei koskaan ollut. Hän oli tuttu ja turvallinen.
Yht'äkkiä edellämme viilettänyt koira seisahtui paikalleen ja murisi hullunlailla. Sen karvat nousivat pystyyn, mutta korvat olivat pelokkaasti luimussa. Pysähdyimme keskelle suurten mäntyjen reunustamaa tietä. Joka puolella oli harventamatonta metsää.
"Miyu? Mikä sille tuli?" Shinya ihmetteli. Ei ollut koiran tapaista äristä edessä olevalle tyhjyydelle.
Vilkuilin lievästi peloissani ympärilleni. Hiljaista ja hämärää. Ketään ei näkynyt.
"Käännytäänkö takaisin?" ehdotin murinan yltyessä räksytykseksi.
Shinya yritti pyydystää koiran takaisin hihnaan, mutta hänen koskiessa sitä, se uikahti pelokkaana ja lähti juoksemaan suoraan eteenpäin. Hän ryntäsi seuraamaan lemmikkinsä menoa, mutta estin tapahtuman tarttumalla hänen käteensä.
"Minä en lähde ilman Miyua!" hän parkaisi hädissään. Pidin rimpuilevaa ystävääni tiukasti otteessani ja pian hänen riuhtomisensa rauhoittui.
"Odota tässä", käskin häntä ja lähdin kävelemään varovaisin askelin eteenpäin. Lumi narisi äänekkäästi jalkojeni alla.

Lumen peittämä tie teki jyrkän mutkan kohdalla, jossa metsää oli havennettu runsaalla kädellä. Hiippailin mahdollisimman äänettömästi mutkaan ja uskalsin kurkistaa varovasti puun takaa kuullessani koiran haukuntaa edestä päin. Kaksi mustiin pukeutunutta huppupäistä poikaa. Toinen näytti jollakin tapaa hyvin tutulta. He lähestyivät koiraa rauhallisesti ja pidempi heistä kumartui nostamaan sen syliinsä. Koira vinkui ja murisi peloissaan, mutta se ei estänyt mustapukuisten aikeita.
"Mitä helvettiä?", henkäisin hupun pudotessa pois koiran syliinsä nostaneen. Ryohei.
Tunsin valtavaa halua kiljua ja juosta karkuun, mutta jalkani eivät totelleet. Nojasin koko painolla edessäni olevaan puuhun ja yritin tasoittaa epätasaista hengitystäni. Mitä helvettiä tuo psykopaatti täällä teki?
Pojat lähestyivät piilopaikkaani hitaasti kävellen. Miyu vikisi ja tärisi hädissään. Ryohei vaihtoi otettaan ja riiputti koiraa niskasta. Seurasin kauhuissani tapahtumien kulkua.
Hän otti leveän haara-asennon ja laski koiraa alemmas edessään. Kuului rusahdus ja tuskainen vingahdus. En pystynyt katselemaan enempää. Ryntäsin juoksuun, enkä välittänyt, vaikka he olisivat kuulleet. Ja todennäköisesti kuulivatkin, koska takaani kuului karjuntaa.
"Juokse! JUOKSE!", huusin hämmästyneeltä näyttävälle Shinyalle, joka seisoi muutaman metrin päässä edessäni.
"Älä katso taaksesi, vaan juokse!" jatkoin huutamista, kunnes pääsin vetäisemään hänet mukaani juoksuun, josta saattoi riippua oma henkemme.
Pihapiiri siinsi edessämme. Kaoru oli tapansa mukaan tupakalla terassilla. Kiisimme pihaan täyttä vauhtia. Retuutin edelleen Shinyaa kädestä välittämättä hänen vaikeroinnistaan.
"He ovat täällä! Missä Ruki on?" karjuin hätääntyneenä aulassa. Shinya läimäisi oven kiinni perässään ja valahti istumaan sitä vasten.
"Tuliko minun pizzani jo?" erittäin krapulaiselta näyttävä Die kysyi olohuoneen ovelta. Hän huudahti kauhuissaan nähdessään hyperventiloivan Shinyan nojaamassa ulko-oven pieleen.
"Ryohei", ärähdin huomatessani Kaorun laskeutuvan rappusia aulaan. Hänen silmänsä loksahtivat auki kuullessaan kyseisen nimen minun suustani.
"Toitko sinä hänet tänne?" karjunta täytti talon jokaisen nurkan. Kaorun ilme oli murhaava.
"Sinä olet idiootti! Missä Ruki on?" haukuin häntä. Oli saatava puhua Rukin kanssa. Hän tietäisi mitä tehdä.
"Miksi minä sinulle kertoisin?" Kaoru murahti äkeissään. Sain hillitä raivoani toden teolla, että sain aikaiseksi edes yhden järkevän lauseen.
"Etsi hänet tai kuolleiden määrä ei jää yhteen", puhuin liioitellun hitaasti. Shinya huudahti suruissaan tajuttuaan sanojeni merkityksen.
Tiesin kyllä miltä tuntui menettää rakas lemmikki. Hamsterini oli pudonnut vessanpönttöön ollessani koulussa ja hukkui sinne. Itkin sen perään monta päivää, mutta tämä oli eri asia.
"Olen pahoillani, Shinya", yritin olla myötätuntoinen, vaikka siinä tilassa se oli miltei mahdotonta. Jalkani tärisivät ja minua pelotti vietävästi.

Kaoru palasi muutaman minuutin kuluttua paikalle Ruki mukanaan. Kaorun kasvoilla oli epäuskoinen ilme, mutta Rukin kasvot olivat tunteista tyhjät. Hänen olemuksestaan ei voinut tulkita mitään. Se ei ollut rauhoittavaa, kuten olin toivonut. Nyt epätoivo ja ahdistus yrittivät ottaa minusta vallan.
"Jättäkää meidät kaksin. Kaoru, hae muut ulkoa", Ruki jakeli käskyjä varmoin elein. Hän vetäisi minut mukanaan lähimpään huoneeseen, joka sattui olemaan vessa.
"Missä sinä näit hänet?" hän kysyi. Yritin etsiä jotakin ihmismäisyyttä hänen silmistään, mutta epäonnistuin. Pala nousi kurkkuuni.
"Heitä oli kaksi. Metsässä", selitin sekavasti. Silmäni kostuivat kyynelistä muistaessani sen äänen, joka oli kuulunut koiran niskojen katkeamisesta.
"Oletko varma, ettet nähnyt muita?" kysymykset jatkuivat. Nyökytin päätäni. Heitä oli vain kaksi, ei ketään muita.
"Huomasivatko he teidät?" nyökkäsin uudelleen. Rukin kasvoille ilmestyi miettivä ilme.
"Kaikki on hyvin. Minä suojelen sinua", hän sanoi hiljaa huomatessaan minun pelkäävän tosissani.
Suojakilpi oli laskettu. Se lohdutti hieman. Nyt Ruki muistutti enemmän ihmistä, kuin tunteetonta robottia.
"Meidän on parasta palata kaupunkiin jo tänään. Täällä ei ole kovinkaan turvallista", sanat kuiskattiin korvaani. Nyökkäsin.
"Lupaathan olla varovainen? Minä...", lause lopetettiin kesken. Hän katosi ovesta jättäen minut seisomaan yksin valottomaan huoneeseen.

"Kymmenen minuuttia seuraavan bussin lähtöön! Pakatkaa tavaranne vauhdilla ja tulkaa alakertaan", Kaoru toitotti kovalla äänellä ihmisten sinkoillessa paniikin vallassa huoneesta toiseen.
Shinya nyyhkytti edelleen paniikissa Dien yrittäessä epätoivoisesti lohduttaa häntä. Raskas paikka hänelle, mutta myös kaikille muille.
"Reita, Kaoru ja minä tulemme sinun kyydilläsi", Ruki osoitti puheensa panikoivalle Miyaville. Pinkkihiuksinen ryntäili ympäriinsä etsiessään autonsa avaimia, jotka olivat hänen kädessään.
"Kyllä minä voin mennä bussilla", ärähdin raahatessani sekalaisista vaatteista pullottavaa olkalaukkuani alakertaan.
"Sinä tulet meidän kanssamme", Kaoru käski. Puuskahdin ärsyyntyneenä. Ensin hän haluaa minusta eroon ja nyt vaatimalla vaatii matkustamaan kanssaan. Ei hänestä ottanut selvää.
"Miksi?" kysyin kovalla äänellä. Kaikkien alakerrassa olijoiden huomio kääntyi minuun.
"Meidän on puhuttava", Kaoru sihisi mahdollisimman hiljaa.
"Minä en jaksa enää yrittää olla mukava. Tämä alkaa mennä jo liian pitkälle!" karjaisin ja paiskasin laukkuni voimalla maahan.
"Mitä minun pitää tehdä, että te luottaisitte minuun? Kertokaa!" vaikeroin tömähtäessäni istualleni kovalle lattialle.
"Luottamus on ansaittava. Se ei synny itsestään muutaman päivän aikana", Kaoru puhui vakaalla äänellä.
"Meillä alkaa olla jo kiire", Kyo huokaisi hinatessaan niin omia, kuin Toshiyankin laukkuja aulaan.
Ihmiset alkoivat kadota ympäriltämme. Hetken kuluttua huoneessa oli enää neljä henkilöä. Kaoru, Miyavi, Ruki ja minä. Kukaan ei puhunut. Vain yksittäiset huokauksen rikkoivat tilan synkkää hiljaisuutta.

tiistai, 5. helmikuu 2008

20 päivää elämästäni [2B/20]

Hipsin Shinyan jalanjäljissä tyhjää käytävää pitkin olohuoneeseen, jonne muut olivat leiriytyneet juominkien merkeissä. He istuivat ringissä lattialla ja heidän keskellään pyörivästä pullosta päätellen he pelasivat totuutta ja tehtävää. Saatoin nähdä jokaisen kasvoilla rennon hymyn, mutta en tuntenut oloani siltikään helpottuneeksi. Kuvittelin ajatuksieni selkenevän päästessäni muiden seuraan, mutta olin väärässä. Ne sekoittuivat entisestään.
Kaorun pyynnöistä huolimatta en liittynyt mukaan peliin. Minua ei kiinnostanut kertoa muille typeriä faktoja itsestäni tai suorittaa päättömiä tehtäviä muiden nauraessa kustannuksellani.
Etsin katseellani Rukia, mutta häntä ei näkynyt missään. Huokaisin ja rojahdin makuulle kolmen hengen istuttavalle sohvalle. Jäin seuraamaan muiden peliä puolella korvalla samalla katsellen kattoon, josta roikkui kalliilta näyttävä kattokruunu. Se oli ehdottomasti huoneen kaunein esine. Sen metalliset osat oli värjätty kultamaalilla ja reunoista roikkui kristallin muotoa sekä näköä muistuttavia lasista valmistettuja spiraaleita. Tuulenhenkäyksen osuessa niihin, lasiset osat kilahtelivat rauhoittavasti toisiaan vasten.
"Se ei ole aito", kuulin Rukin hiljaisen kuiskauksen sohvan jalkopäästä. En ollut huomannut hänen saapumistaan, kuten ei kukaan muukaan huoneessa ollut. Nousin istumaan ja loin viimeisen katseen kimaltelevaan kattokruunuun.
"Mutta se on kaunis", vastasin mahdollisimman neutraalilla äänellä. Välttelin katsomasta häntä silmiin, joten esitin olevani kiinnostunut lattialla meneillään olevasta pelistä.
"Ei kaiken tarvitse olla aitoa ollakseen kaunista", hän myönsi ja tunsin hänen tuijotuksensa kasvoillani. Paloin halusta tuijottaa takaisin, mutta en siltikään kääntänyt katsettani pois pyörivästä pullosta, jota olin jäänyt tuijottamaan. Edistystä.
Ruki hivuttautui vaivihkaa lähemmäs minua. Pian hän istui aivan kiinni kyljessäni ja siirsi huomaamattomasti kätensä uudelleen reidelleni. Nielaisin ja katsoin hädissäni oliko kukaan huomannut, mutta kaikki näyttivät edelleen keskittyvän täysin peliin.
"Ruki...", ähkäisin hiljaa ja laskin oman käteni hänen kätensä päälle. Tuijotin hetken toistensa lomaan siirtyneitä sormiamme ja lopulta uskalsin puristaa hänen kämmentään hellästi. Koko tilanne oli minulle hämmentävä ja Ruki sai minut tuntemaan jotakin erilaista, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Hän tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta, että olisin voinut käpertyä väsymyksen vuoksi hänen syliinsä ja nukkua siinä elämäni loppuun asti. Ja kaikki nuo tunteet vain siksi, että hän oli sillä hetkellä totta.
"Väsyttääkö sinua?" Ruki kysyi ja katsoi melkein kiinni oleviin silmiini. Silmäluomet tuntuivat painavan satoja kiloja sekä haukotus yritti karata suustani kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka yritin estellä.
"Ei tietenkään", yritin valehdella, mutta samalla haukottelin makeasti. Hän virnisti hyväntahtoisesti ja nosti kätensä pois sylistäni. Puhahdin hieman pettyneesti, mutta huomatessani Kaorun lähestyvän meitä totinen ilme kasvoillaan, keräilin itseni kokoon ja karkasin keittiöön etsimään jotakin juotavaksi kelpaavaa.

"Miksi sinä et halua uskoa minua?" Shinyan ääni yllätti minut täysin. Käsissäni oleva avaamaton oluttölkki putosi lattialle kolahtaen.
"Miksi sinä et voi jättää minua rauhaan?" ärähdin nostaessani kuhmuisen tölkin lattialta. Tässä talossa ei selvästikään saanut olla yksin hetkeäkään.
"Sinä olet niin läpinäkyvä", hän huokaisi ja täytti kädessään olevan lasin kraanavedellä. Nojasin jääkaapin oveen ja epähuomioissani avasin tölkin kannen, vaikka minulla ei ollut aikomustakaan juoda kyseistä litkua.
"Oletko sinä mustasukkainen Rukista?" piikittelin ja kulautin ensimmäisen suullisen juomastani. Se maistui pahalle, mutta oli sentään jokin tapa purkaa turhautumistaan.
"En. Minä en vain halua, että sinuun sattuu", hän jatkoi edelleen tietävällä äänellä puhumista. Shinyasta tulisi loistava psykologi.
"Ja miksihän minuun sattuisi?" ihmettelin ääneen katsellessani kuuran koristamasta ikkunasta ulkona avautuvaa maisemaa. Satoi suuria lumihiutaleita ja oli jo pimeää. Kaupungin valot loistivat himmeinä kymmenien kilometrien päässä kukkulan alapuolella.
"Hän vain leikkii kanssasi", sanat kuiskattiin hiljaisuuteen. Olohuoneesta ei enää kuulunut melua.
"Miksi?" kysyin. Kaadoin kerralla loput oluttölkistä kurkkuuni ja etsin jääkaapista toisen samanlaisen käsiini.
"Jos sinä tuntisit hänet paremmin, niin ymmärtäisit", Shinya laski kätensä olkapäälleni. Vaikka ele oli tarkoitettu ystävälliseksi ja lohduttavaksi, kavahdin kauemmas ja peruutin keittiön ovensuuhun.
"Miten minä voin ymmärtää, kun kukaan ei kerro minulle mitään?" ärisin ja harpoin agressiivisin askelin olohuoneeseen, joka oli tyhjentynyt ihmisistä. Linnoittauduin vakiopaikalleni sohvalle ja katselin takassa palavan tulen vallatonta tanssia palamattomien halkojen joukossa. Tulenlieskat heiluivat tuulenvireiden mukana ja nokesivat takan tiiliseinää.
"Hei, Miyu", tervehdin Shinyan pientä koiraa rapsuttamalla sitä sen karvaisten korvien takaa. Nostin koiran syliini ja annoin sormieni painautua sen silkkisen pehmeään karvaan sekaan.
"Sinäkään et taida ymmärtää tätä kaikkea", huokaisin ja lopetin rapsuttamisen. Eläin nuolaisi muutaman kerran sormiani kiitokseksi ja loikkasi sylistäni takan edessä olevalle matolle, jonne se jäi makaamaan pieneksi kippuraksi kääriytyneenä.

Shinya istahi vierelleni sohvalle ja painoi päänsä käsiinsä. Hänen olkapäänsä vavahtivat muutaman kerran ja pieni yksinäinen nyyhkäys kantautui hänen käsiensä lomasta. Katsoin silmät pyöreänä häntä, enkä jälleen tiennyt mitä tehdä. Helvetti, eihän miehet itke.
"Shinya... Mikä sinulla on?" kysyin huolestuneena ja vilkuilin samalla ulos ikkunasta. Minne muut olivat kadonneet? Jos Shinya nyt päättäisi seota, niin mitä minä sitten tekisin? Lukitsisin itseni lähimpään komeroon ja odottaisin, kunnes hän olisi rauhoittunut? Kolkkaisin hänet arvokkaalla Ming-vaasilla ja juoksisin karkuun?
"Minua ahdistaa", hän parkaisi ja hautasi tällä kertaa kasvonsa olkapäähäni. Tunsin suolaisten kyynelten kastelevan paitani kankaan, mutta en välittänyt. Käteni etsiytyivät Shinyan pitkiin vaaleisiin hiuksiin ja silitin päälakea hellästi.
"Haluatko puhua siitä?" ehdotin ja tartuin vapaalla kädelläni hänen tärisevään kämmeneensä. Huomasin, että häneen sattui.
"En tiedä", hiljainen huokaus ja toisella kädellä silmissä kimaltelevien kyynelten piilottelua.
"Vaikka en osaisikaan auttaa, niin kyllä minä kuuntelen", lupasin, vaikka en ollutkaan kuuntelijatyyppiä.
Shinya otti paremman asennon sohvalla ja kaappasin hänet kainalooni. Hän painoi takaraivonsa olkapäätäni vasten ja nyyhkytysten lakatessa hän alkoi puhumaan hitaasti, mutta asiaa.
"Sinä olet varmasti huomannut, että minun ja Dien välillä on jotakin... Siis jotakin muuta, kuin pelkkää ystävyyttä. Mutta minä pelkään sitoutua! Pelkään, että lopulta me eroamme ja alamme vihaamaan toisiamme. Minä en kestäisi sitä, en todellakaan", hän kuiskutti nostaen välillä äänenvoimaansa korostaakseen joitakin sanoja. Nyökkäsin ymmärtäen hänen kertomansa ja rutistin häntä tiukemmin sylissäni.
"Sitten sinä tulit kuvioihin ja kaikki meni aivan sekaisin", puheen loputtua hätkähdin. Mikä meni sekaisin?
"Minä en nyt oikein tajua", vastasin totuudenmukaisesti ja pyörittelin sormissani Shinyan hiuksia.
"He eivät tiedä voiko sinuun luottaa", totuus, jonka olin tiennyt alusta lähtien. Pystyikö kukaan oikeasti luottamaan minuun, kun en tiennyt itsekään voisinko luottaa itseeni?
"Kun Kai näki sinut Manan kanssa ensimmäisenä päivänä, se sai meidät varpaillemme. Ja se Ryohein juttu-"
"Sinä siis tiedät?" älähdin ällistyneenä. Ruki oli siis kertonut kaikille ja nyt minulle oli isketty valehtelijan leima otsaan.
"Tiedän. Kuten olin sanomassa, ihmiset eivät tiedä mitä ajatella", selitys taukosi hetkeksi. Hän jätti minulle aikaa selvittää ajatuksiani.
"Minulla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan", tunnustin käsi sydämellä.
"Minä tiedän, mutta miten saada muut ymmärtämään se?" hän pähkäili noustessaan istumaan. Miyu hyppäsi lattialta omistajansa syliin ja nuoli tämän kasvoja tohkeissaan.
"Mutta olen huomannut, että Ruki käyttäytyy eri tavalla sinun seurassasi", sanat saivat jalkani värähtelemään jännittyneesti.
"Johtuuko se... hidestä?" kysyin, kun aiemmin kuulemani keskustelu nousi mieleeni.
"Mistä sinä sait tietää?" Shinya kirahti ja painoi hätäisesti kätensä suunsa eteen. Hän tasasi hengitystään ja tarttui molempiin käsiini vetäen ne syliinsä.
"Lupaathan, että et kerro tästä keskustelusta kellekään?" hän vannotti minua. Nyökkäsin pienesti ja hän huokaisi syvään.
"hide ja Ruki olivat tunteneet pikkulapsista saakka. hiden menetys oli Rukille kova paikka. Sen jälkeen hän oli aivan rikki ja alkoi muuttumaan", hän vetäisi henkeä ennen kuin jatkoi kertomustaan.
"Kun Mana ja Ruki erosivat, syntyivät nämä jengit. Sitten koitti se kamala päivä... Ikimuistoinen ensimmäinen jengitappelu", kyyneleet alkoivat kohoamaan hänen silmiinsä ja ääni värisi. Puristin rohkaisevasti hänen olkapäätään.
"Kaikki melkein luhistui käsiimme. Se kävi niin nopeasti... Rukin piti valita Kyon ja hiden väliltä. Hän luuli hiden pärjäävän yksin, mutta hän oli väärässä", nyyhkytykset yltyivät suuriksi niiskauksiksi. Hän tärisi ja puisteli päätään.
"Hän auttoi Kyon pois Manan kynsistä, mutta samalla hetkellä yksi jengiläisistä veti puukollaan hiden... kaulavaltimon auki", nyt hän parkui täyttä päätä ja hakkasi käsillään sohvan reunaa.
"S-se mies on vankilassa, mutta ei se tuo hideä takaisin", kaappasin jälleen Shinyan kainalooni ja annoin hänen vuodattaa kyyneleensä paitaani.
"Helpottiko?" kysyin kuullessani hänen hengityksensä tasaantuvan. Hän katsoi kiitollisena silmiini ja antoi pienen hymyn vallata kyynelten tahrimat kasvonsa.
"Minä luotan sinuun, Reita", nuo sanat lämmittivät sisimpääni. Hymyilin leveästi Shinyalle ja tervehdin nopealla kädenliikkeellä ulko-ovesta sisään rynnivää poikajoukkoa.
He olivat selvästi olleet lumisotaa. Siitä kielivät terveen punaiset posket sekä lumiset vaatteet. Viimeisenä sisälle asteli Ruki katse visusti suunnattuna pienistä lätäköistä täyttyvään lattiaan. Sama näkymätön suojakilpi ympäröi häntä, eikä ollut toivoakaan päästä tuossa tilassa hänen lähelleen.

"Die, nyt riittää. Sinä lähdet nukkumaan", Shinya ärähti, kun hänen ihastuksensa alkoi käymään turhan lähenteleväksi humalatilansa takia. Kello lähenteli uhkaavasti puolta yötä.
"Minä voin auttaa", lupauduin, kun hän lähti raahaamaan miltei sammumispisteessä olevaa punapäätä heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa. Pujottauduin Dien toiseen kainaloon ja ujutin hänen kätensä olkapäälleni. Sitten lähdimme rauhallisesti askeltaen kohti makuuhuonetta.
"Hän ei tiedä rajojaan", Shinya ärähti, kun Die oli kammettu naamalleen parisängyn päälle. Istuin samaisen sängyn reunalle ja autoin riisumaan kenkiä sammuneen jaloista.
"Menetkö sinä vielä takaisin?" kysyin vaaleahiuksiselta, mutta hän ravisti kieltävästi päätään.
"En minäkään, koska en jaksa kuunnella heidän mylvintäänsä", huokaisin ja katsoin selälleen kääntyneen Dien kuorsaukseen auennutta suuta. Viinan tunkkainen tuoksu lehahti ilmaan jokaisella henkäyksellä.
"Eikö hän olekin suloinen?" Shinya kuiskasi silittäessään nukkuvan poskea. Hymähdin huvittuneena.
"Enpä nyt sanoisi", naurahdin ja nousin ylös pehmeältä sängyltä jättäen kaksikon hiljaisuuteen, jota vain Dien tasainen tuhina rikkoi.
"Kiitos kaikesta, Reita. Sinä olet todellinen ystävä", vaaleahiuksinen sanoi kiitollisella äänellä livahtaessani käytävään.

Leveä virne kasvoillani hiivin huoneeseen, jonka jaoin Rukin kanssa näiden muutaman päivän ajan. Tällä kertaa ovi ei ollut lukossa, joten pääsin levähtämään ilman, että joutuisin häiritsemään muiden ilonpitoa.
Vetäisin mustan t-paidan pois päältäni ja kaivoin lipastosta nuhjuisen yöpaidan, jonka taiteilin suojaamaan yläkroppaani kylmyydeltä. Vaihdoin jalkaani harmaat reilun kokoiset yöhousut ja hyppäsin ylipehmeään sänkyyn. Tuntui, kuin se olisi vetäissyt minut sisälleen, eikä päästäisi enää koskaan pois. Kömmin istuma-asentoon ja nojasin päätäni seinään. Liian paljon informaatiota liian lyhyessä ajassa. Aivoillani menisi useita päiviä käsitellessä kaikkia näitä asioita, joita olin Shinyalta kuullut. Helvetti. Mihin minä oikein olin sotkeutumassa?
"Mitä mietit?" tuttu ääni keskeytti mietteeni. Katsoin yllättyneenä tulijaan, joka oli kukas muukaan kuin Ruki.
"Mistä sinä siihen ilmestyit?" änkytin ihmeissäni. Miksi kaikki aina ilmestyivät yllättäen ja silloin, kun halusin olla yksin? Joku oli varmasti langettanut ylleni jonkin kirouksen.
"Ovesta?" hän ehdotti ilkikurinen virnistys kasvoillaan ja käveli omalle puolelle sänkyään.
Hän vetäisi paidan pois päältään ja kellahti makaamaan viereeni. Hän makasi silmät kiinni, rauhallisin kasvoin pää painettuna pehmeän tyynyn syleilyyn. Hänen huulensa olivat pienoisesti raollaan ja hiukset hapsottivat suloisesti sinne tänne.
"Oletko huomannut, että sinä tuijotat", Ruki tokaisi pitäen edelleen silmiään suljettuina. Katsoin häntä kummaksuvasti.
"Häiritseekö se sinua?" vitsailin painaessani silmäni kiinni. Tunsin lämpimän hengityksen kaulallani ja jouduin räväyttämään heti silmäni auki.
"Sinua se näyttää häiritsevän", hän virnisti ja painoi pienen suudelman kaulalleni. Huulien kosketus jäi kihelmöimään iholleni janoten enemmän, kovempaa ja intohimoisempaa.
"Leikitkö sinä minun kanssani?" sanat livahtivat tahtomatta suustani. Rukin liikkeet pysähtyivät ja hän jäi tuijottamaan minua kasvoillaan ilme, jota en osannut tulkita.
Hän käänsi selkänsä minua kohti ja painoi päänsä takaisin tyynyyn. Katsoin mykistyneenä häntä, mutta en sanonut mitään. Hiljaisuus oli puuduttavaa.

Ympärilläni oli pelkkää mustaa.
Oli uhkaavan hiljaista tummien pilvilauttojen jymistäessä taivaalla pääni yläpuolella.
Yksinäinen korppi lensi pilvien alapuolella etsien satunnaista saalistaan, jonka se repisi kappaleiksi nauttien uhrinsa jokaisesta tuskanvinkauksesta.
Maaperä paljaiden jalkojeni alla alkoi muuttumaan kivikkoiseksi.
Kävely yltyi juoksuksi huomatessani jonkin seuraavan minua.
Liikkeeni hidastuivat hidastumistaan, kunnes tajusin, että en voinut enää juosta.
Jalkani olivat muuttuneet posliiniksi ja ne painoivat liikaa.
Kaaduin yhä syvemmälle ja syvemmälle maahan.
Suustani karannutta huutoa ei kuullut kukaan.
Känsistä karhea käsi liikkui ihollani hyväillen jokaista pientä yksityiskohtaa.
Auttakaa minua, auttakaa joku...
"Minä rakastan sinua"
Sanat repivät sydäntäni tuhansiin osiin.
"Minulla ei ole poikaa"
Viimeinenkin turvapaikka oli viety pois.
Ei ollut mahdollisuutta karata.
Kaksi mustiin pukeutunutta hahmoa lähestyi minua leijuen muutaman sentin korkeudella maasta.
Ne kohosivat massiivisina ja kunnioitettavina edessäni.
"Sinä et voi elää"
Pimeydestä ilmestyi käsi, joka veti minut turvaan varmalta kuolemalta.
"Sinä elät, kun et pelkää"
Huppua vedettiin pois hahmon päästä...

"Hei, herää"
"Reita! Herää nyt", joku ravisteli minua hereille. Avasin silmäni ja näin yläpuolellani Rukin huolestuneet kasvot.
"Mi-mitä nyt?" änkytin pyyhkiessäni silmäkulmiini ilmestyneet kosteat pisarat pois hiestä märällä kämmenensyrjälläni.
"Pelästyin, että kuristut tuohon peittoosi", hän hymyili lämpimästi ja osoitti tiukasti ympärilleni kääriytynyttä peittoa. Pudistelin päätäni väsyneesti.
"Näitkö painajaista?" kysymys, johon en välttämättä olisi halunnut vastata.
Nyökkäsin tuskin huomattavasti ja käänsin kasvoni muualle. En halunnut hänen näkevän punastumistani. Painajaisia näkivät vain pikkulapset.
"Reita...", hän avasi suunsa ja lausui nimeni hiljaa, mutta tarkoituksella. Halusin katsoa häntä, mutta en pystynyt.
"En minä leiki sinun kanssasi", noiden sanojen myötä vaivuin uuteen uneen, joka jatkui rauhallisena ja miellyttävänä aamuun saakka. Voitte toki yrittää arvata, kuka unessani oli pääosassa.

monniksen ihmeellinen maailma

Apartment (prologi)

20 päivää elämästäni [10/20]

20 päivää elämästäni [5/20]

20 päivää elämästäni [3A/20]

20 päivää elämästäni [2B/20]

Blogi-arkisto

Henkilötiedot

Tagipilvi