OSA 3A
21.12.2006 - Päivä, jolloin olisi kannattanut jäädä suosiolla sänkyyn

I'm not afraid of standing still
I'm just afraid of being bored
I'm not afraid of speaking my mind
I'm just afraid of being ignored

I'm not afraid of feeling
and I'm not afraid of trying
I'm just afraid of losing
And I am afraid of dying

I'm not afraid of being sick
I'm more afraid of being well
I'm not afraid
Put the gun in my hand
I'm just afraid it will hurt like hell

I'm not afraid of screaming
and I'm not afraid of crying
I'm just afraid of forgetting
And I am afraid of dying

Without you yes I do and I hope that you do too
Without you yes I do

~*~

Raotin varovasti silmäluomiani ulkona loistavien auringonsäteiden hyökätessä väkivaltaisesti kirveleviä silmiäni vasten. Vetäisin tyynyn pääni alta kasvojeni päälle ja tuhahdin rasittuneesti. Kahvin tuoksu leijaili voimakkaana alakerrasta ja se sai jäykistyneet lihakseni tottelemaan unenpöpperöisten aivojeni käskyjä. Istuin hetken sängyn laidalla miettien missä olin ja viimein tajutessani nukkuneeni yöni Rukin vieressä, lehahdin tulipunaiseksi kasvoiltani. Vilkaisin pienesti olkani ylitse tarkistaakseni nukkuiko hän vielä, mutta paikka loisti tyhjyyttään. Huoneen ovi oli jätetty rakoselleen ja käytävästä kuului väsynyttä puheensorinaa.
Vaihdoin päälleni päiväkäyttöön sopivat vaatteet, sipaisin pienesti kammalla pystyssä törröttäviä hiuksiani ja lattialta löytyneet karvatossut jaloissani tassuttelin käytävään, jossa Shinya ja zombieta muistuttava Kaoru keskustelivat. Kaorun huomatessa tuloni, hän katosi lähimpään vessaan omiaan mumisten. Tervehdin Shinyaa pienellä kulmakarvojen nostolla ja hän vastasi pudistelemalla surkeana päätään.
"Miten saan heidät uskomaan, että sinä et aio salamurhata ketään?" hän huokaisi ja taittoi ikkunalaudalla olevasta kukkakyhäelmästä yhden ruusun. Hän haistoi sitä, mutta kukan voimakas tuoksu sai hänet aivastamaan.
"Oletko nähnyt Rukia?" kysyin sivuuttaen hänen kysymyksensä. Shinya katsoi minua kulmiensa alta.
"Miksi kysyt?" hän epäröi selvästi. Naurahdin pienesti ja asetin käteni hänen toiselle hartialleen.
"Minulla ei ole mitään tiettyä syytä siihen. Nukkuuko Die vielä?" vaihdoin puheenaihetta. Shinya kertoili minulle yön tapahtumista, miten Die oli herännyt oksentamaan ja miltei runnonut hänet alleen. Viihdyttävää kuultavaa heti aamusta.

"Huomenta", tervehdin päätään keittiönpöytään hakkaavaa Miyavia, jonka lähellä seisova kalpeakasvoinen Kai keitti kahvia.
"Päätä särkee", Miyavi mutisi ja tarttui kiitollisena Kain ojentamaan vaaleanpunaiseen kahvikuppiin. Krapula, oi ihana tekosyy olla koko päivä tekemättä mitään hyödyllistä.
"Nukkuuko Ruki vielä?" Kai osoitti kysymyksensä minulle. Olin kaataa kahvit käsilleni tajutessani, että kukaan ei ollut nähnyt Rukia sinä aamuna. Vilkaisin hätääntyneenä Shinyaan, joka katseli ilmeettömin kasvoin ulos ikkunasta.
"Ei", vastasin ja maistelin kitkerältä maistuvaa juomaa suussani. Lapoin mustaan nesteeseen paljon sokeria ja lorautin pöydällä olevasta purkista maitoa pehmentämään kahvin makua.
"Outoa. Yleensä hän on ensimmäisenä alakerrassa", pinkkihiuksinen Miyavi mietti ääneen tunkiessaan aamiaisleipää suuhunsa. Kai katsoi hänen ahmintaansa paheksuen.
"Ehkä hän meni kävelylle?" Shinya ehdotti katsellessaan edelleen huolestunut ilme kasvoillaan ikkunasta avautuvaa lumista maisemaa. Yöllä oli satanut paljon lunta.
"Erittäin epätodennäköistä", Kai myönsi. Minua alkoi huolestuttamaan toden teolla. Vaikka Rukin asiat eivät minulle millään tavalla kuuluneet, hänestä oli muodostunut minulle jollakin tapaa tärkeä ihminen näiden muutamien päivien aikana.

Olimme huolestuneet turhaan, koska aamupalaa lopetellessamme Ruki ilmestyi huoneeseen jäätävän ilmavirtauksen saattelemana. Ihoni nousi kananlihalle ja minun piti kääriytyä tiukemmin päälläni olevaan mustaan huppariin. Ulos ei ollut menemistä ilman kunnon toppavaatteita.
Rukin kasvot olivat synkän ilmeen verhoamat. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt missä hän oli ollut.
"Onko Kaoru hereillä?" hän kysyi totisella äänellä. Nyökkäsin myöntävästi, koska kukaan muu ei sitä tehnyt.
Ruki katosi käytävään, josta hän oli tullutkin. Me neljä jäimme istumaan hiljaiseen keittiöön toisiamme ihmeissämme tuijotellen.
"Mikä hänellä on?" kysyin, mutta kukaan ei osannut vastata. Tai kukaan ei halunnut kertoa minulle.
"Mennäänkö tänään pilkille? Tässä lähellä on järvi" Miyavi vaihtoi puheenaiheen päivän suunnitteluun.
"Pilkille?" ihmettelin. Mitä se pilkkiminen oikein oli?
"Jään pintaan porataan reikä ja ongitaan normaalisti", Shinya selitti. Hän oli selvästikin kokenut pilkkijä puheistaan päätellen.
"Eivätkö kalat nukukaan talviunta?" kysyin ihmeissäni. Muut alkoivat räkättämään kysymykselleni kasvot punaisina.
"Missä sinä olet ollut kaikilla biologian tunneilla?" Kai kysyi naurun laannuttua yksittäisiksi tyrskähdyksiksi. Typerä kysymys. Minä olin silloin kotona nukkumassa.

Krapulaiset ihmiset alkoivat heräilemään puolen päivän tietämillä. Osa ravasi vessassa oksentamassa, osa kittasi kahvia sekä särkylääkettä sekaisin, muutama onnekas selvisi ilman kipua ja särkyä.
Minä ja Shinya istuimme terassilla katsomassa lumisadetta. Pihalla näytti satumaisen kauniilta, vaikka oli kylmä kuin Alaskassa. Lämmittelin kohmeisia käsiäni kahvikupin ympärillä. Sen sisältö nostatti lämmintä höyryä kasvoilleni.
"Talvi tuli sittenkin", Shinya hymyili onnellisena pidellessään pientä Miyua sylissään. Koiralla oli selvästi kylmä, koska se tärisi. Sekin olisi tarvinnut toppavaatetuksen pärjätäkseen pakkasessa.
"Viimeinkin valkea joulu", totesin muistellessani edellisiä jouluaattoja, jolloin lunta oli ollut tuskin nimeksi asti.
"Aiotko sinä tosiaan viettää joulusi yksin?" hän kysyi myötätuntoisella äänellä.
"Aion", vastasin totuudenmukaisesti. Yksin oleminen jouluna ei tuntunut pahalta. Enemmänkin ahdisti ajatus entiseen kotiini menemisestä ja sekopäisen äidin tapaamisesta.
"Eikö sinulle tule yksinäistä? Jouluhan on perhejuhla", hänen sanansa kirpaisivat. En tietenkään ollut kertonut hänelle olemattomista väleistäni äitiini. Ei hän voinut tietää, että hän satutti tahtomattaan.
"Jos totta puhutaan, olen vain helpottunut saadessani viettää aikaa yksikseni", kerroin. Shinya nyökkäsi hyväksyvästi.
"Minä lähden jouluksi maalle", hän kertoi innoissaan. Pystyin kuvittelemaan mielessäni hänet viettämään joulua maatilan eläinten kanssa. Ajatus nosti ilkikurisen virnistyksen kasvoilleni. Onneksi Shinya ei huomannut sitä.
"Ajattele, vuosi vaihtuu ihan kohta", huokaisin. Viime vuodenvaihde oli kulunut ikävissä merkeissä äidin pilkatessa minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Onneksi oli mummo, joka oli pelastanut minut luokseen jokaisena juhlapyhänä.
"Niin", Shinyakin huokaisi.
Terassin ovi avautui ja ulos marssi nyrpeältä näyttävä Kaoru. Hän vilkaisi meitä sivusilmällä ja sytytti huulillaan olevan tupakan.
"Shinya, meidän täytyy puhua", hän sanoi kylmästi katsomatta ketään silmiin.
"Puhu, minä kuuntelen", Shinya vastasi ja otti paremman asennon tuolissaan. Miyu hyppäsi alas hänen sylistään ja vilisti avoimesta ovesta sisään lämpimään huoneistoon.
"Kahden kesken", Kaoru murahti mulkaistessaan minua pahasti. Mikä heihin kaikkiin oli yhden yön aikana iskenyt? Kukaan ei puhunut mitään järkevää minun ollessani paikalla. Kun tutustuin heihin, tunsin pääseväni sisäpiiriin. Nyt olo oli kuin lapsella, jota ei otettu mukaan leikkeihin.
"Kyllä minä tiedän milloin minua ei kaivata", tiuskaisin ja hyppäsin ylös tuolilta, joka kaatui rämähtäen jäiselle betonille. Riuhtaisin ulko-oven kunnolla auki ja paiskasin sen kiinni perässäni. Ikkunalasit helisivät rynnätessäni ärtyneenä yläkertaan.

Miksi kaikki olivat kääntyneet minua vastaan? Helvetin luottamuspula. Miksi minun oli pitänyt heti ensimmäisenä päivänä törmätä siihen kirottuun Manaan? He eivät suostu uskomaan, että minä en halua kellekään mitään pahaa. Halusin kuulua kerrankin joukkoon ja saada oikeita ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Minulle se näytti olevan liian vaikeaa.
Ehdin jo hetken miettiä erakoksi ryhtymistä, kun Shinya ryntäsi huoneeseen.
"He ovat lähdössä-", hän läähätti rappusten juoksemisen jäljiltä. Katsahdin olkani ylitse häneen.
"Ehdittekö jo hoitaa kahdenkeskeiset keskustelunne?" naljailin ja jatkoin hoitamattomien varpaankynsieni tuijottamista.
"Hei, älä viitsi. Kyllä sinä tiedät, että minä luotan sinuun", huomasin hänen olevan oikeasti pahoillaan. Turha minun oli Shinyalle ilkeillä, koska hän tuntui olevan ainoa, joka halusi olla väleissä kanssani.
"Anteeksi. Minä olen tympääntynyt tähän salailuun", nurisin, mutta vilautin pienen hymyn hänelle.
"Minä olin sanomassa, että he ovat nyt lähdössä sinne pilkille. Lähdetkö mukaan?" minun ei tarvinnut miettiä vastausta.
"En", sanoin päättäväisesti.
"Niin minä arvelinkin. Mitä jos lähtisimme lenkittämään Miyua?" Shinya ehdotti. Vilkaisin epäluuloisesti häneen. Ihanko oikeasti hän halusi viettää aikaa minun kanssani, vaikka hänen muut kaverinsa tekivät jotakin mielenkiintoisempaa?
"Oletko sinä tosissasi?" hämmästelin. Hän nyökkäsi ja hymyili lämpimästi.
"No, mennään sitten", myönnyin ja nousin sängyltä. Pieni koira vipelsi omistajansa kutsumana huoneeseen ja hyppelehti innoissaan nähdessään talutushihnan Shinyan käsissä.

Hengitin raikasta pakkasilmaa keuhkoihini. Kylmän puhurin puhaltaessa lumihiutaleita kasvoilleni tien vieressä kasvavan tammen oksistosta, vetäydyin syvemmälle lämpimän takkini sisuksiin. Talvi todellakin ilmoitti olemassaolostaan.
"Täällä on niin kaunista", henkäisin valtavien lumihiutaleiden sataessa päällemme. Sininen taivas oli muuttunut pilvistä valkoiseksi ja lämpimästä kesästä muistuttanut aurinko oli vetäytynyt piiloon.
"Kaoru pelkää sinua", haaveiluni keskeytettiin tylyllä tavalla. Shinya näytti olevan tosissaan.
"Öh, miksi?" kysyin. En minä nyt sentään niin hurja ollut, että minua pitäisi pelätä.
"Sinä vaikutat Rukiin oudolla tavalla. Kun he olivat puhuneet sinusta, niin Ruki-", hän selitti tohkeissaan huitoen samalla käsiään ilmassa. Koiran talutushihna putosi hänen sormistaan ja vapauden huumassa Miyu poukkoili villisti jaloissamme.
"Hekö olivat puhuneet minusta?" ihmettelin ääneen. Olin selvästi talon suurin ja palavin puheenaihe.
"Kuka sinusta nyt ei puhuisi", Shinya tuhahti viimein pyydystettyään intopinkeänä loikkivan lemmikkinsä. Koira näytti pettyneeltä huomatessaan sen kulkua jälleen rajoitettavan.
"Tiedäthän, jokaisella jengipomolla on oikea käsi. hiden kuoleman jälkeen se on ollut Kaoru. Nyt hän tuntee asemansa uhatuksi", sanat lamauttivat kulkuni. Pysähdyin ja tuijotin suu auki Shinyaa.
"Eeh, miksi minä häntä uhkaisin? Olen tuntenut teidät vasta pari päivää", totesin saadessani jalkani jälleen liikkumaan normaalisti.
"Kertoisithan minulle, jos teidän välillänne olisi jotakin? Siis sinun ja Rukin", hän tarkensi. Mietin hetken.
"Tietenkin", valehtelin. Minulla ei ollut aikomustakaan kertoa kellekään, mikäli jotakin sattuisi tapahtumaan. Se ei ollut minun tapaistani.

Shinya päästi Miyun vapaaksi hihnastaan ja koira laukkasikin kuono maata viistäen edellämme. Keskustelimme kaikesta turhasta, kuten musiikkimauistamme sekä menneen kesän rock-konserteista. Shinyan kanssa oli helppo jutella. Hän oli minulle kuin isoveli, jota minulle ei koskaan ollut. Hän oli tuttu ja turvallinen.
Yht'äkkiä edellämme viilettänyt koira seisahtui paikalleen ja murisi hullunlailla. Sen karvat nousivat pystyyn, mutta korvat olivat pelokkaasti luimussa. Pysähdyimme keskelle suurten mäntyjen reunustamaa tietä. Joka puolella oli harventamatonta metsää.
"Miyu? Mikä sille tuli?" Shinya ihmetteli. Ei ollut koiran tapaista äristä edessä olevalle tyhjyydelle.
Vilkuilin lievästi peloissani ympärilleni. Hiljaista ja hämärää. Ketään ei näkynyt.
"Käännytäänkö takaisin?" ehdotin murinan yltyessä räksytykseksi.
Shinya yritti pyydystää koiran takaisin hihnaan, mutta hänen koskiessa sitä, se uikahti pelokkaana ja lähti juoksemaan suoraan eteenpäin. Hän ryntäsi seuraamaan lemmikkinsä menoa, mutta estin tapahtuman tarttumalla hänen käteensä.
"Minä en lähde ilman Miyua!" hän parkaisi hädissään. Pidin rimpuilevaa ystävääni tiukasti otteessani ja pian hänen riuhtomisensa rauhoittui.
"Odota tässä", käskin häntä ja lähdin kävelemään varovaisin askelin eteenpäin. Lumi narisi äänekkäästi jalkojeni alla.

Lumen peittämä tie teki jyrkän mutkan kohdalla, jossa metsää oli havennettu runsaalla kädellä. Hiippailin mahdollisimman äänettömästi mutkaan ja uskalsin kurkistaa varovasti puun takaa kuullessani koiran haukuntaa edestä päin. Kaksi mustiin pukeutunutta huppupäistä poikaa. Toinen näytti jollakin tapaa hyvin tutulta. He lähestyivät koiraa rauhallisesti ja pidempi heistä kumartui nostamaan sen syliinsä. Koira vinkui ja murisi peloissaan, mutta se ei estänyt mustapukuisten aikeita.
"Mitä helvettiä?", henkäisin hupun pudotessa pois koiran syliinsä nostaneen. Ryohei.
Tunsin valtavaa halua kiljua ja juosta karkuun, mutta jalkani eivät totelleet. Nojasin koko painolla edessäni olevaan puuhun ja yritin tasoittaa epätasaista hengitystäni. Mitä helvettiä tuo psykopaatti täällä teki?
Pojat lähestyivät piilopaikkaani hitaasti kävellen. Miyu vikisi ja tärisi hädissään. Ryohei vaihtoi otettaan ja riiputti koiraa niskasta. Seurasin kauhuissani tapahtumien kulkua.
Hän otti leveän haara-asennon ja laski koiraa alemmas edessään. Kuului rusahdus ja tuskainen vingahdus. En pystynyt katselemaan enempää. Ryntäsin juoksuun, enkä välittänyt, vaikka he olisivat kuulleet. Ja todennäköisesti kuulivatkin, koska takaani kuului karjuntaa.
"Juokse! JUOKSE!", huusin hämmästyneeltä näyttävälle Shinyalle, joka seisoi muutaman metrin päässä edessäni.
"Älä katso taaksesi, vaan juokse!" jatkoin huutamista, kunnes pääsin vetäisemään hänet mukaani juoksuun, josta saattoi riippua oma henkemme.
Pihapiiri siinsi edessämme. Kaoru oli tapansa mukaan tupakalla terassilla. Kiisimme pihaan täyttä vauhtia. Retuutin edelleen Shinyaa kädestä välittämättä hänen vaikeroinnistaan.
"He ovat täällä! Missä Ruki on?" karjuin hätääntyneenä aulassa. Shinya läimäisi oven kiinni perässään ja valahti istumaan sitä vasten.
"Tuliko minun pizzani jo?" erittäin krapulaiselta näyttävä Die kysyi olohuoneen ovelta. Hän huudahti kauhuissaan nähdessään hyperventiloivan Shinyan nojaamassa ulko-oven pieleen.
"Ryohei", ärähdin huomatessani Kaorun laskeutuvan rappusia aulaan. Hänen silmänsä loksahtivat auki kuullessaan kyseisen nimen minun suustani.
"Toitko sinä hänet tänne?" karjunta täytti talon jokaisen nurkan. Kaorun ilme oli murhaava.
"Sinä olet idiootti! Missä Ruki on?" haukuin häntä. Oli saatava puhua Rukin kanssa. Hän tietäisi mitä tehdä.
"Miksi minä sinulle kertoisin?" Kaoru murahti äkeissään. Sain hillitä raivoani toden teolla, että sain aikaiseksi edes yhden järkevän lauseen.
"Etsi hänet tai kuolleiden määrä ei jää yhteen", puhuin liioitellun hitaasti. Shinya huudahti suruissaan tajuttuaan sanojeni merkityksen.
Tiesin kyllä miltä tuntui menettää rakas lemmikki. Hamsterini oli pudonnut vessanpönttöön ollessani koulussa ja hukkui sinne. Itkin sen perään monta päivää, mutta tämä oli eri asia.
"Olen pahoillani, Shinya", yritin olla myötätuntoinen, vaikka siinä tilassa se oli miltei mahdotonta. Jalkani tärisivät ja minua pelotti vietävästi.

Kaoru palasi muutaman minuutin kuluttua paikalle Ruki mukanaan. Kaorun kasvoilla oli epäuskoinen ilme, mutta Rukin kasvot olivat tunteista tyhjät. Hänen olemuksestaan ei voinut tulkita mitään. Se ei ollut rauhoittavaa, kuten olin toivonut. Nyt epätoivo ja ahdistus yrittivät ottaa minusta vallan.
"Jättäkää meidät kaksin. Kaoru, hae muut ulkoa", Ruki jakeli käskyjä varmoin elein. Hän vetäisi minut mukanaan lähimpään huoneeseen, joka sattui olemaan vessa.
"Missä sinä näit hänet?" hän kysyi. Yritin etsiä jotakin ihmismäisyyttä hänen silmistään, mutta epäonnistuin. Pala nousi kurkkuuni.
"Heitä oli kaksi. Metsässä", selitin sekavasti. Silmäni kostuivat kyynelistä muistaessani sen äänen, joka oli kuulunut koiran niskojen katkeamisesta.
"Oletko varma, ettet nähnyt muita?" kysymykset jatkuivat. Nyökytin päätäni. Heitä oli vain kaksi, ei ketään muita.
"Huomasivatko he teidät?" nyökkäsin uudelleen. Rukin kasvoille ilmestyi miettivä ilme.
"Kaikki on hyvin. Minä suojelen sinua", hän sanoi hiljaa huomatessaan minun pelkäävän tosissani.
Suojakilpi oli laskettu. Se lohdutti hieman. Nyt Ruki muistutti enemmän ihmistä, kuin tunteetonta robottia.
"Meidän on parasta palata kaupunkiin jo tänään. Täällä ei ole kovinkaan turvallista", sanat kuiskattiin korvaani. Nyökkäsin.
"Lupaathan olla varovainen? Minä...", lause lopetettiin kesken. Hän katosi ovesta jättäen minut seisomaan yksin valottomaan huoneeseen.

"Kymmenen minuuttia seuraavan bussin lähtöön! Pakatkaa tavaranne vauhdilla ja tulkaa alakertaan", Kaoru toitotti kovalla äänellä ihmisten sinkoillessa paniikin vallassa huoneesta toiseen.
Shinya nyyhkytti edelleen paniikissa Dien yrittäessä epätoivoisesti lohduttaa häntä. Raskas paikka hänelle, mutta myös kaikille muille.
"Reita, Kaoru ja minä tulemme sinun kyydilläsi", Ruki osoitti puheensa panikoivalle Miyaville. Pinkkihiuksinen ryntäili ympäriinsä etsiessään autonsa avaimia, jotka olivat hänen kädessään.
"Kyllä minä voin mennä bussilla", ärähdin raahatessani sekalaisista vaatteista pullottavaa olkalaukkuani alakertaan.
"Sinä tulet meidän kanssamme", Kaoru käski. Puuskahdin ärsyyntyneenä. Ensin hän haluaa minusta eroon ja nyt vaatimalla vaatii matkustamaan kanssaan. Ei hänestä ottanut selvää.
"Miksi?" kysyin kovalla äänellä. Kaikkien alakerrassa olijoiden huomio kääntyi minuun.
"Meidän on puhuttava", Kaoru sihisi mahdollisimman hiljaa.
"Minä en jaksa enää yrittää olla mukava. Tämä alkaa mennä jo liian pitkälle!" karjaisin ja paiskasin laukkuni voimalla maahan.
"Mitä minun pitää tehdä, että te luottaisitte minuun? Kertokaa!" vaikeroin tömähtäessäni istualleni kovalle lattialle.
"Luottamus on ansaittava. Se ei synny itsestään muutaman päivän aikana", Kaoru puhui vakaalla äänellä.
"Meillä alkaa olla jo kiire", Kyo huokaisi hinatessaan niin omia, kuin Toshiyankin laukkuja aulaan.
Ihmiset alkoivat kadota ympäriltämme. Hetken kuluttua huoneessa oli enää neljä henkilöä. Kaoru, Miyavi, Ruki ja minä. Kukaan ei puhunut. Vain yksittäiset huokauksen rikkoivat tilan synkkää hiljaisuutta.