OSA 5

Reita ja Uruha raahattiin väkivaltaisesti retuuttaen alas betonista rakennettuja portaita. Poikien agressiiviset vastalauseet kaikuivat kivisistä seinistä jääden kaikumaan aavemaisesti pimeään ja vetoiseen käytävään.
"Tässä on tapahtunut joku erehdys! En minä ole prinssi Reita! Minä olen... kauppaan avaimenperiä", prinssi yritti puolustautua, mutta jäteille sukua olevat vartijat eivät ottaneet pojan piipitystä kuuleviin korviinsa.
Uruha tyytyi katselemaan hiljaa ympärilleen ja manaamaan Rukin sekä Aoin alhaisimpaan helvettiin. Reitan sadattelu hiljeni, kun sellin puinen ovi avattiin. Toisin kuin voisi kuvitella, kyseinen tyrmä ei muistuttanut lainkaan vanhanaikaista kidutuskammiota, koska se oli sisustettu kirjavin värein ja uudenaikaisia elektroniikkavempaimia käyttäen. Uruhan silmät laajenivat paikallistettuaan suuren laajakuvatelevision helakalla purppuralla koristetussa nurkassa. Vartijat jättivät pojat kyseiseen huoneeseen sulkien oven heidän takanaan useilla lukoilla ja varmistusketjuilla. Siitä "tyrmästä" ei niin vain karattukaan.
"Niidenhän piti sulkea meidät tyrmään, ei viiden tähden hotelliin", Reita henkäisi ja hetken paikallaan puhistuaan hän lähti tutkimaan paikkoja.
"Kyllä tämä minulle kelpaa", vanhempi virnisti ja hyppäsi vaaleanpunaiselle, upottavalle sohvalle. Jos vangin elämä olisi aina tälläistä, Uruha myönsi mielellään jäävänsä kyseiseen paikkaan.
"Täällä on söpö pieni keittiö. Ja wau! Poreallas", taivasteli Reita ja hyppelehti ympäri luksusselliä ilosta kiljahdellen. Ehkä vankeus ei sittenkään ollut niin paha juttu, mitä hän oli ajatellut. Siinä tyrmässä voisi vaikka viihtyä.
"Mutta nämä kirjavat seinät riitelevät rankasti vaalean sisustuksen kanssa", prinssi marisi löydettyään viimeinkin sopivan valittamisen aiheen. Uruha sulki korvansa toisen mutinalta ja avasi television, joka näytti espanjalaista toisen luokan siirappielokuvaa.
"Minulla on nälkä. Uruha, haluan ruokaa", Reita ärähti ja heittäytyi edellämainitun viereen sohvalle. Uruha tuhahti ja talsi vaaleankeltaisella ja limenvihreällä koristettuun keittiöön. Sieltä hän löysi kaiken tarvittavan; paistinpannun, hellan sekä munakasainekset sisältävän jääkaapin. Ainekset kasaan saatuaan poika länttäsi koko moskan paistinpannulle ja pian pienen keittiön täytti herkullinen munakokkelin tuoksu. Uruha päätti koemaistaa keitostaan ja juuri kun haarukassa oleva ruoka lähestyi hänen avonaisia huuliaan, sellin ovi avautui ja Reita sekosi. Kokki jätti ruoan levylle ja juoksi tymän eteiseen, jossa Reita karjui ja ärisi maahan pakotetulle Rukille. Uruha pelkäsi prinssin satuttavan toista, koska raivonpuuskissaan tämä ei aina hallinnut itseään.
"Reita, rauhoitu", palvelija puheli kiroilevalle prinssille. Toinen ei korvaansa lotkauttanut, vaan jatkoi lyhyemmän väkivaltaista käsittelyä.
"Tämä on sinun syytäsi! Petturi!" hän huusi ja ravisteli Rukia tämän paidan kauluksesta. Poika ei näyttänyt katumisen merkkejä.
"Ensimmäiseksi: petturi en ole", Ruki vastasi rauhallisesti. Hän vangitsi Reitan kädet omiinsa ja hetkessä asetelma kääntyi ylösalaisin. Ruki istui hajareisin prinssin yläkropan päällä ja tuijotti tiukasti prinssin salamoiviin silmiin.
"Toiseksi: kukaan pilalle hemmoteltu kakara ei ala aukomaan päätään minulle", hän sihisi, vapautti kädet otteestaan ja nousi seisomaan. Poika silmäili huonetta kiinnostuneesti ja huomasi ensimmäisenä keittiöstä tulevan tumman savupilven. Hetken kuluttua Uruha jo sammutti palavaa ateriaansa palosammuttimen avulla.

Seuraavien kahden tunnin ajan Reita ja Ruki ajoivat Uruha-parkaa hulluuden partaalle kinastelullaan joka ainoasta asiasta. Ensimmäinen riidan aihe oli televisioasema. Ruki halusi katsoa jalkapalloa, Reita tieteiselokuvaa ja Uruhan mielipidettä ei kysytty. Pitkän tappelun jälkeen televisio pysyi visusti kiinni. Kun pojat alkoivat uuden sanaharkkansa, tällä kertaa ikkunalaudalla olevan vaasin aitoudesta, hiljaa istuneen Uruhan päässä pimahti.
"Ettekö te osaa olla hetkeäkään hiljaa? Minä en kestä teitä!" hän huusi ja paiskasi edessään olleen kaukosäätimen seinään. Riitapukarit katsoivat häntä pelästyneesti ja viimein hiljaisuus palasi shokeeraavin värein maalattuun huoneistoon.
Uruha nautti rauhasta ottaen leveämmän asennon pehmeällä sohvalla. Ruki pyöritteli samaan aikaan sekä silmiään että peukaloitaan ja Reita... No, Reita mökötti.
"Täällä on ihan tylsää. Haluan pois", hän aloitti lapsenomaisen vinkumisensa ja Uruhan hermoja koeteltiin jälleen. Vanhin olisi halunnut tunkea sukkansa tukkeeksi Reitan suuhun, mutta silloin prinssi olisi todennäköisesti vetänyt sen henkitorveensa ja tukehtunut, eli hänen tehtävänsä olisi epäonnistunut täydellisesti.
"Haluatko pelata jotain?" kysyi Uruha ja toivoi mielessään tylsistyneen keksineen jotain kehittävää tekemistä itselleen.
"Jos petturin nenän muotoilu uuteen uskoon on peli, niin sitten pelaisin mielelläni sitä", prinssi vastasi ja loi uhkaavan katseen Rukiin, joka tuhahti tylsistyneenä.
"Älä jaksa. Minä en ole pettänyt sinua missään muodossa", lyhyin ärähti ja jatkoi peukaloidensa pyörittelyä. Hän värähti kuullessaan hiljaista puhetta läheltään. Ruki nousi seisomaan ja lähti seuraamaan ääntä, joka kuului seinän toiselta puolelta.
"Minähän tiesin, että se on hullu", Reita hihitti katsellessaan toisen keskittynyttä kuulostelua. Muutaman minuutin kuluttua puhe kantautui hänenkin korviinsa. Uruha ei edelleenkään kuullut mitään ja ihmetteli, miksi toiset seisoivat korva kiinni seinässä.
"En taidakaan olla ainoa hullu tässä seurassa", Ruki virnisti ja koputti punaiseksi maalattua seinää etusormellaan. Se kumisi ontosti.
"Minun ei tarvitse puhua sinulle", prinssi totesi ylimielisesti ja kääntyi lähteäkseen, mutta jokin pysäytti hänen kulkunsa. Reita käänsi päätään ja näki Uruhan, joka tuijotti kalpeana suoraan eteensä. Poika etsi katseellaan samaa, mitä palvelijansa kauhisteli, mutta hänen silmänsä eivät rekisteröineet mitään kummallista.
"Uruha?" hän kysyi hiljaa. Toinen ei kuullut hänen ääntään. Rukikin katsoi ihmetellen jähmettynyttä poikaa ja pudisteli päätään kummastuneena. Kaikenlaisiin hörhöihin hän törmäsikin.
"Näettekö tekin ne?" Uruha kysyi kuiskaten kääntämättä katsettaan pois tujotuksensa kohteesta. Ruki ja Reita loivat järkyttyneen katseen toisiinsa. Mitä heidän olisi pitänyt nähdä?
"Kuiskauksia", lyhyin henkäisi kuullessaan supinaa vierestään. Hänen ihonsa nousi kananlihalle ja sisintä kylmäsi.
"Voitteko näyttäytyä heille?" vanhin kysyi edessään olevalta tyhjyydeltä. Reitan olisi tehnyt mieli kirkua, niin oudosti aina järkevä Uruha käyttäytyi.
Muutaman sekunnin kuluessa Reita sai viimein syyn kirkumiselleen. Heidän edessään seisoi kolme läpikuultavaa hahmoa, jotka olivat pukeutuneet vanhanaikaisiin samettipukuihin.
"Ruki! Auta!" prinssi kiljui paniikissa ja hyppäsi lyhyemmän syliin haudaten kasvonsa tämän olkapäähän. Ruki seisoi jähmettyneenä paikallaan ja tarrasi tiukasti kiinni tärisevään Reitaan, jotta ei pudottaisi tätä. Kieltämättä hän oli itsekin järkyttynyt, mutta tälläisessä paikassa osasi odottaa vähintäänkin jotain näin outoa.
"Mikäs sille tuli?" yksi häilyväreunaisista hahmoista kysyi ihmeissään ja muut nyökyttelivät päitään. Reita oli totaalisen säikähtänyt, Ruki korkeintaan hieman kalvennut kasvoiltaan ja Uruha katseli edessään olevia muutaman vuoden itseään vanhempia poikia, kuin ystäviään.
"Hän ei ole tottunut tähän", Uruha naurahti hypistellen sohvatyynyn reunaa käsissään. Eipä hänkään ollut tottunut näkemään kummituksia, mutta jotenkin se vain tuntui luonnolliselta. Ehkä hän itsekin oli kummitus kaiken kokemansa jälkeen.
"Keitä te olette?" Reita takelteli uskaltautuessaan viimein katsomaan irvisteleviä hahmoja. Ruki laski tämän alas, mutta piti edelleen kättään turvana toisen lantiolla. Prinssistä tuntui, kuin hänen jalkansa voisivat pettää millä hetkellä tahansa.
"Tsukasa, Karyu ja Takehito tässä linnan vankiliigasta päivää", mustahiuksinen vastasi ja ojensi kättään Reitalle tervehdystä varten. Kauhuissaan oleva poika ei vastannut tervehdykseen, vaan jatkoi vapisemistaan.
"Missä Kenzo on?" lapsenomaiset kasvot omaava tummahiuksinen kysyi. Reita tunsi kylmän viiman puhaltavan lävitseen ja hän kiljaisi uudestaan pelästyksissään. Hänen edessään irvisteli vaaleahiuksinen olento, joka oli pukeutunut valkoiseen viittaan.
"Tässähän minä", Kenzoksi kutsuttu virnisteli muille. Hän loi katseen kaikkiin huoneessa olijoihin ja itsepäisesti hymyillen lennähti oven läpi naurun saattelemana.
"Hän se ei paikallaan pysy hetkeäkään", Takehitoksi tunnistettu naurahti leikkisästi. Reita oli lähinnä kauhuissaan ja muut vain nauroivat noille sekopäisille... olioille.
"Mitä te olette?" hän kysyi ja otti kasvoilleen kaikista vakuuttavimman ilmeen. Pisin heistä mietti hetken vastaustaan mietteliään näköisenä.
"Me olemme kummituksia", mies vastasi ja esitteli mystisen katoamistemppunsa. Siinä samassa sama mies seisoi Uruhan selän takana.
"Kuulitteko? Hän sanoi olevansa... KUMMITUS?" Reita järkyttyi muistaessaan kaikki kummituksista kertovat tarinat ja hyppäsi uudelleen Rukin syliin. Toinen vain ei ollut valmistautunut kyseiseen äkkiliikkeeseen, joten pojat kaatuivat päällekkäin lattialle. Reita makasi rauhallisesti hengittävän Rukin päällä ja tuijotti hämmennyksissään toisen silmiin. Hän huomasi, ettei toinen pistänyt pahakseen, eikä kääntänyt katsettaan pois.
"Rakkautta heti ensimulkaisulla", yksi kummituksista hihitti, mutta hiljeni saadessaan osakseen Reitan tappavan mulkaisun.
"Selvä, olen sitten hiljaa", hän sanoi ja vetäisi kuvitteellisen vetoketjun suunsa yli.
Reita nousi pois litistyneen Rukin päältä hieman nolostuneena, mutta muita tilanne lähinnä nauratti. Alla olevan poskillakin loistivat helakanpunaiset alueet, mutta hänen huulensa olivat kääntyneet ilkikuriseen hymyyn.

"Minä haluan tietää kaiken teistä", Ruki kiljahteli innoissaan, kun koko konkkaronkka oli kokoontunut istumaan olohuoneessa olevalle sohvamuodostelmalle. Kolme aavetta istui pienemmällä sohvalla ja kolme kovin eläväistä poikaa tuijotti heitä toiselta sohvalta.
"Kuten?" Karyu kysyi. Oli niin paljon kerrottavaa, mutta liian vähän aikaa.
"Miksi teistä tuli kummituksia? Miten te kuolitte? Miksi me näemme teidät? Miten-", kysymystulva ryöppysi ulos Rukin huulilta ja aaveet naureskelivat toisen innostuneisuudelle. Reita istui hiljaisena sohvan nurkkaan kaivautuneena ja Uruha kuunteli mielenkiinnolla kummitusten antamia vastauksia.
"Meistä tuli kummituksia, koska meillä on vielä tehtäviä maan päällä. Kuningas Yoshiki teloitutti meidät vuonna 1679. Te näette meidät, koska niin on tarkoitettu", Karyu vastaili rauhallisesti ja keskeytti hiljentävällä katseellaan Rukin mahdollisen lisäkysymyserän.
"Uruha?", Reitan ääni kuului kysytyn toiselta puolelta. Hän käänsi kasvonsa kohti prinssiä ja näki hänen silmissä miljoonia kysymyksiä, joita tämä ei osannut muodostaa lauseiksi.
"Miksi juuri sinä?" hän kysyi. Ensimmäiseksi hänen teki mieli esittää tyhmää ja näytellä, ettei hän ymmärtänyt kysymystä. Kuitenkin epäselvä vastaus olisi kaikkein paras vaihtoehto.
"Kyllä sinä sen vielä joskus saat selville", hän lupasi ja taputti Reitan vaaleaa kättä. Toinen nyökkäsi pienesti, eikä Uruhan onneksi esittänyt lisäkysymyksiä.
Jälleen kerran hän oli päässyt pälkähästä, eikä Reita saanut tietää hänen salaista tehtäväänsä. Jos onni oikein potkisi, poika ei ikinä saisi tietää, mikä Uruha oli poikiaan. Ja se olisi varmasti parasta kaikille. Vai olisiko?

~*~

"Miy, sinä olet kyltymätön", Hizumi huokaisi haukotellen maireasti pitkän illan prinssi Miyavin huoneessa vietettyään. Hän nousi istuma-asentoon pehmeällä sängyllä ja venytteli puutuneita jäseniään.
"Minä rakastan veronvähennysten laskemista suhteessa koron nousuun", prinssi sanoi vihjailevasti ja iski toiselle silmää. Sateenkaarihiuksinen laski mustekynän kädestään laskelmiensa päälle ja otti silmälasit pois nenänsä päältä.
"En jaksa laskea enää", perheen neuvonantaja valitti ja katsoi surkeana Miyavia, joka näytti minuutti minuutilta vain energisemmältä. Poika hyppäsi innoissaan jaloilleen ja tanssahteli nyreänä istuvan Hizumin luokse vetäen tämän mukanaan tanssiinsa.
"Minä olen niin iloinen", prinssi hihkui ja jatkoi päämäärätöntä pyörimistään. Hizumi muljautteli silmiään tylsistyneenä, mutta ei voinut olla nauramatta, kun prinssi törmäsi seinään ja kaatoi kukkamaljakon lattialle.
"Äh, kutsu Zero", poika tuhahti neuvonantajansa riennettyä keräilemään maljakon sirpaleita lattialta. Hetken kuluttua kutsusta Zero viipotti viivana paikalle ja siivosi toisen aiheuttaman sotkun maaninen ilme kasvoillaan.
"Tiesittekö, että uusia vankeja tulikin yhden sijasta kolme?" palvelija kysyi innostunut pilke silmissään. Miyavi katsoi Hizumia pyöritellen päätään Zeron innostukselle. Mitä siitä, vaikka vankeja olisikin kolme? Joka tapauksessa heitä olisi pian vain kaksi. Ja parhaassa tapauksessa prinssi pääsisi päättämään heidän kohtaloistaan.
"Hizumi, kuningatar pyysi sinua luokseen", lattiaa kuivaava poika vikisi korviaraastavalla äänellään. Hizumi kohautti olkiaan ja katsoi kysyvästi Miyaviin, joka lähti hänen mukaansa kirjastoon, jossa Mana kuuleman mukaan olisi.
"Minä olen niin kyllästynyt tähän salailuun", prinssi puuskahti ja painoi toisen pojan vasten kirjaston oven viereistä seinää. Hizumi vingahti tuntiessaan rakastajansa hengityksen leikkivän kaulansa iholla.
"Haluan sinut kokonaan", toinen jatkoi huulillaan leikittelyä saaden alistetun käymään yhä kuumempana.
"Mm-m", Hizumi mumisi tuskissaan käsien alkaessa liikkumaan paidan alla olevalla paljaalla iholla omistavavammin. Mies ei tiennyt miksi hän aina oli se alistettu osapuoli, eikä saanut sanottua yhtäkään vastalausetta, kun kyse oli Miyavista. Ehkä hän oli lankeamassa usean vuoden välttelyn jälkeen tämän pauloihin tai sitten hän oli vain tunnevammainen.
"Mutta nyt meidän on erottava. Mene sinä tekemään mitä ikinä aiotkin, niin minä lähden tarkastamaan vangit", prinssi kertoi ja painoi hellän suudelman toisen hämmästyneille huulille. Taakseen vilkaisematta räiskyväluonteinen prinssi marssi rappuset alakertaan vihellellen mennessään.

Hizumi aukaisi kirjaston suuren mahonkioven, jonka saranat narisivat rasvauksen laiminlyönnin takia. Ensimmäisen katseen sisälle luotuaan, hän ei nähnyt ketään, mutta sulkakynän kiihkeä rapse vanhaa paperia vasten kaikui tyhjistä seinistä.
"Tulithan sinä viimein", ääni säpsäytti Hizumin. Puhuja oli sekopäisen virneen omaava Mana, jonka kirjoituskäsi vispasi pitkin pöydällä olevaa paperia. Siihen oli kirjoitettu tekstiä, tai ainakin kyseisistä harakanvarpaista päätellen se yritti esittää tekstiä.
"Tämä kiristyskirje on täydellinen", kuningatar myhäili ja painoi mustalla värillä värjätyt huulensa rapistuneen paperin reunaan. Hizumin teki mieli tyrskähtää, niin koomiselta kuningattaren ele oli näyttänyt, mutta mies tiesi kaivavansa omaa hautaansa, joten hän tyytyi nauramaan sisäänpäin.
"Tarvitsen kirjekuoren", Mana sanoi ja alkoi etsimään sellaista lipastonlaatikostaan. Hän heitteli pöydälle kasan postimerkkejä, pullon mustetta ja varasulkia, mutta kirjekuorta ei löytynyt mistään. Ilme kuningattaren kasvoilla alkoi muuttua happamaksi, joten Hizumi päätti yrittää pelastaa tilanteen.
"Miksi kuningatar ei soittaisi Hikkatapulien hoviin ja esittäisi asiaansa suoraan", mies tiedusteli tietäen liikkuvansa heikoilla jäillä. Kuningattaren mielipidettä ei arvosteltu, eikä yritetty muuttaa ilman hänen omaa lupaansa.
"Maailma kaipaa dramatiikkaa", kuningatar lausahti rauhallisesti. Hizumin onneksi tuo kylmäkiskoinen leidi ei huomannut pientä sarkastisuutta hänen äänessään, joten mies saattoi hengähtää.
"Niin aina", hänen suustaan lipsahti ja Mana käänsi sekunnin sadasosassa polttavan katseensa Hizumiin, joka oli huokaissut liian aikaisin.
"Mitä sinä sanoit", kuningatar tivasi raivostuneena. Hänen kasvonsa alkoivat punottaa äkäisyyden merkkinä ja sormet painautuivat tiiviisti nyrkkeihin.
"Tuota...", mies yritti pelastaa itsensä tilaisuudesta, mutta hän tiesi loukanneensa lausahduksellaan hänen majesteettiaan. Nyt hän saattoi vain rukoilla, ettei menettäisi työpaikkaansa ja pahimmassa tapauksessa joutuisi telkien taakse.
"Voit mennä", kuningatar sanoi armahtavat sanansa Hizumin yllätykseksi ja mies oli valmiina juoksemaan karkuun avoinna olevasta ovesta, mutta Manan kylmät sormet ranteensa ympärillä estivät hänen aikomuksensa.
"Pidä näppisi erossa minun pojastani tai päiväsi ovat luetut", kruunupää sihisi hampaidensa rakosista ja heilautti päätään koomisen dramaattisesti. Hizumi nyökkäsi punastuneena päätään ja katosi painostavan ilmapiirin omaavasta kirjastosta pamauttaen oven kiinni perässään.

Samaan aikaan Hizumin vieraillessa Manan tykönä kirjastossa, prinssi Miyavi hiipparoi rappusia pitkin linnan alimmaiseen kerrokseen, jossa sellit sijaitsivat. Hän kirosi mielessään rappusten kävelyn, koska hän voisi pyytää isäänsä rakennuttamaan hissin kulkemisen helpottamiseksi. Selvästi alakerran siivoamista oli laiminlyöty, koska masentavan tummilla betoniseinillä roikkui hämähäkinseittejä ja lattialla oleva nöyhtä sekoittui ikävästi hengitysilmaan jokaisen askeleen myötä.
"Haluan mennä katsomaan vankeja", prinssi sanoi toiselle kookkaanpuoleisista vartijoista. Lihaksikas mies avasi sellikäytävään johtavan oven ja saattoi Miyavin sisälle hämärästi valaistuun käytävään. Vartija pysähtyi erään oven kohdalle ja rupesi penkomaan oikeaa avainta avainnipustaan.
"Et kai sinä väitä, että te laitoitte vangit tuohon huoneeseen?" Miyavi kysyi kauhistuneena tajutessaan oven takana olevan Zeron ja Hizumin asumus. Pulleaposkinen mies katsoi prinssiä katuvana, mutta ei sanonut sanaakaan.
"Vauhtia sen lukon kanssa, jotta pääset kuljettamaan heidät oikeaan selliinsä", prinssi hoputti hämmentynyttä ja nolostunutta vartijaa, joka ei millään löytänyt lukkoon sopivaa avainta useiden muiden avainten joukosta.
Viimein ovi saatiin auki ja prinssi astui sisään vartijan saattelemana. Heti ensisilmäyksellä hän huomasi vankien pistäneen paikkoja uuteen uskoon: kaukosäädin lojui rikkinäisenä lattialla, keittiöstä leijaili pieniä mustia savupilviä ja vaahtosammutin makasi käytettynä keittiönpöydän päällä. Poika huokaisi tuskastuneena nähtyään kolmen erittäin pahaksi riesaksi osoittautuneen aaveen viettävän aikaansa paikassa, jonne heitä ei oltu kutsuttu.
"Karyu, voisitko ystävällisesti leijuttaa oman ruhosi sekä toverisi pois täältä", prinssi totesi saaden kummitukset ulisemaan aavemaisesti. Sitten ne katosivat yksitellen poksahdellen leikkisästi.
"Kuka hemmetti tuo on?", Miyavi kuuli nenänsä rätillä peittäneen kysyvän vieressään istuvalta lyhemmältä hahmolta. Kirjavahiuksinen röyhisti rintaansa ja valmistui kertomaan muille aatelisarvonsa, mutta ryysyihin pukeutunut takkutukka ehti ensin.
"Hän on prinssi Miyavi", poika sanoi kylmällä äänellä ja katsoi tulta leiskuvin silmin prinssiä, joka katseli kolmikkoa nenänvarttaan pitkin.
"Kutsu kuningatar Mana tänne, koska minulla on hänelle asiaa", Miyavi käski takanaan seisovaa vartijaa, joka lähti paikalta lukiten oven perässään. Hetken prinssin mielessä häivähti pelko, että vangit hyökkäisivät hänen kimppuunsa, mutta luotti olevansa tarpeeksi ylempiarvoinen ja vahvan näköinen, jotta sohvalla istuva poikakolmikko ei kokisi sitä tarpeelliseksi.
"Minä haluan pois täältä!" nenärätillinen huudahti ja ponnahti pystyyn sohvalta, joka yritti imeä tämän sisuksiinsa. Prinssi Miyavi hätkähti toisen agressiivista käyttäytymistä.
"Reita, rauhoitu", prinssi Reitaksi tunnistetun vieressä istuva vaaleahiuksinen poika rauhoitteli hermonsa menettänyttä kaveriaan.
"Uruha, älä hyssyttele minua", Reita sanoi viileästi potkaisten edessään olevaa pöydänjalkaa.
Miyavi loi katseen tuohon hunajahiuksiseen komistukseen, eikä meinannut saada silmiään irti hänestä kuningatar Manan saapuessa samaan huoneeseen. Viimein prinssi tajusi toisen vanhempansa läsnäolon ja kääntyi posket punaisina puhumaan tälle hiljaisella äänellä.
"Mao, vie tuo kolmikko käytävän viimeiseen selliin", kuningatar käskytti vieressään seisovaa kaapin kokoista vartijaa, joka virnistäen tarttui prinssi Reitan ja tämän lyhyemmän toverin käsivarsiin.
Miyavi loi katseen toisen prinssin hyvännäköiseen kaveriin, Uruhaan, joka vastasi katseeseen epäluuloisesti.
"Älkää viekö häntä", Miyavi pyysi toisen vartijan tarttuessa Uruhan käteen ja pakottaen tämän kävelemään edessään. Talutettavan oleva loi pelästyneen  katseen käskyn antajaan, mutta pysyi hiljaa.
Huoneeseen jäänyt prinssi käveli muutaman kerran Uruhan ympäri luoden tutkailevia katseita tähän. Kieltämättä toinen näytti hyvältä, vaikutti vielä paremmalta Miyavi huomasi tämän olemuksessa jotain sanoinkuvaamattoman rauhoittavaa.
"Saanhan pitää hänet? Saanhan?", prinssi kysyi kuningattarelta, jonka naama venähti kuullessaan jälkikasvunsa kummallisen pyynnön. Ei heillä ollut normaalisti tapana esittää tuollaisia kysymyksiä liittyen vankeihin.
"Hei! En minä ole mikään koiranpentu", Uruha älähti tajutessaan, mitä toinen oli mennyt kysymään. Kaikkein vähiten hän halusi tulla prinssin omistamaksi ja Reita tarvitsi häntä kipeästi.
"Selvä, mutta sinä otat täyden vastuun hänestä", Mana lupasi huomatessaan poikansa kasvoilla tietynlaista itseppäisyyttä ja uhmaa, jota kuningatar ei sillä hetkellä halunnut. Nyt oli tärkeintä keskittyä tulevaan kuningaskunnan valloitukseen, eikä hänen oman poikansa niskurointiin.
"Tuokaa hänet minun huoneeseeni puolen tunnin kuluttua. Ja siivotkaa tämä sotku", prinssi komensi vartijoita, jotka kumarsivat prinssin sanoille. Miyavi nuolaisi huuliaan katsoessaan Uruhaa, joka tiiraili hätääntyneenä pois vietyjen kavereidensa perään.
"Meillä tulee olemaan hauskaa yhdessä", prinssi lupasi ja katosi huoneesta.
Uruha nielaisi kuuluvasti. Mitä kauheaa tästä seuraisikaan...

~*~