OSA 4

Aurinko välkehti pölyisen ikkunan takaa ja ulkoa kuului pikkulintujen liverrystä. Aoi avasi vastahakoisena silmänsä ja katsoi kädessään olevaa rannekelloa. Se näytti kahdeksaa aamulla. Poika säikähti kaapattujen karanneen hänen simahtamisensa ansiosta, mutta huojennuksekseen hän näki Reitan makaamassa aivan Rukin kyljessä ja... Noh, Uruhan selän. Aoi päätti, ettei näyttäisi tunteitaan kellekään, eikä varsinkaan Uruhalle, joka oli loukannut häntä eniten. Tosin hän sai syyttää tilanteesta myös itseään.
"Umphh", Reita mutisi unisena ja käänsi kylkeä avaamatta silmiään. Kissanpentu kehräsi suloisella äänellä hänen vieressään. Olo tuntui niin kotoisalta ja turvalliselta. Hänen viileän kangistamat kätensä etsiytyivät kissanpennun karheaan turkkiin ja rapsuttivat sitä leikkisästi. Sillä hetkellä tyytyväinen kehräys lakkasi. Reita hypisteli turkiksi luulemaansa käsissään ja... Eihän kissanpennulla voinut olla niin karheaa turkkia? Poika avasi silmänsä ja huomasi tuijottavansa Rukin säikähtäneisiin silmiin. Hän vetäisi vauhdilla kätensä pois toisen hiuksista ja lehahti kasvoiltaan kirkkaanpunaiseksi. Ruki makasi aivan kiinni toisessa pystyen miltei tuntemaan tämän tihentyneet sydämenlyönnit omalla ihollaan.
"Kauemmas! Kauemmas minusta!" Reita kiljui naama punaisena ja lyhyempi pyörähti kauemmas hulluuskohtauksen saaneesta prinssistä.
Uruha räväytti silmänsä auki ja käänsi vauhdilla päänsä huudon suuntaan. Reita oli tapansa mukaan alkanut haastaa riitaa. Eihän aamu lähtenyt täydellisesti käyntiin ilman kunnollista väittelyä.
"Älä viitsi huutaa", valitti Uruha ja piteli päätään käsissään. Silmät olivat turvonneet edellisöisestä itkemisestä ja liian nopeasti pyörivät ajatukset saivat aktiivisena toimineen otsalohkon tykyttämään.
"Minä huudan jos haluan!" Reita kiljahti ja heitti Rukia kourallisella heinänkorsia. Toinen vastasi samalla mitalla ja huiskautti siivullisen heinäpaalista pahaa-aavistamattoman prinssin niskaan.
"Miten sinä uskallat kohdella minua näin! Minä olen prinssi ja sinä olet... Sinä olet... Pohjasakkaan kuuluva kerjäläinen! Se sinä olet", Reita karjui ja ponnistautui seisomaan. Askeleen heinissä otettuaan, hän tunsi toisen jalkansa uppoavan ja näin ollen prinssi kaatui naamalleen heinäkasaan.
Ruki hihitti tavanomaisella rasittavalla äänellään, Aoi tyrskähteli nyrkkiinsä ja Uruha riensi vauhdilla varmistamaan yleyteensä kolauksen saaneen Reitan olevan kunnossa. Hän avusti toisen seisomaan ja tämä irvisti jälleen varatessaan painoa kipeälle nilkalleen.
"Minä tiedän jonkin verran lääketieteestä, joten voin katsoa nilkkaasi jos haluat", Aoi lupasi ja Reita nyökkäsi tälle katsekontaktia vältellen. Kaikista vähiten hän, prinssi ja tuleva kuningas, halusi myöntää köyhälle alamaiselleen tarvitsevansa kipeästi tämän apua.
"Ei se murtunut ole, korkeintaan pieni venähdys. Paranee parissa päivässä", tummahiuksinen diagnosoi hetkessä ja taputti rohkaisevasti Reitan olkapäätä. Prinssi yritti väistää, mutta ei onnistunut.
"Tänään olisi tiedossa noin kahdeksan kilometrin pituinen kävelymatka", Ruki tiedotti muille. Reita mulkaisi toista tapansa mukaan alentavan äkäisesti ja tuhahti.
"Ja minäkö kävelen tällä jalalla sen matkan? Mene kuule keskenäsi", prinssi manasi ja Ruki jatkoi tavanomaista virnistelyään. Jälleen kerran Reita tunsi pakottavaa halua taiteilla tuo virnistys pois pojan komeilta kasvoilta. Hetkinen, komeilta? Reita ei enää itsekään pysynyt omien ajatuksiensa perässä.
"Siinä meillä vasta pulma. Ja sinähän kuule kävelet!" toinen aloitti puhumaan suu sauhuten. Hetken kuluttua ladossa oli käynnissä kovaääninen sanaharkka, joka varmasti kuului Kihtiröpölien kylään asti. Aoi ja Uruha tyytyivät rypistelemään kulmakarvojaan ja katsomaan, etteivät pojat hyökänneet kiinni toistensa kurkkuihin.
"Minä en jaksa enää. Kannetaan hänet", Ruki luovutti ja voittajan leveä hymy puhkesi Reitan kasvoille. Hän voitti yleensä kiistelyt ja hän onnistui siinä nytkin.
"Sinä luovutit", hän hihkui ja hyppelehti yhdellä jalalla ympäri latoa. Uruha naurahti kaverinsa intoilulle. Sentään joku näki valopilkun tässäkin pimeydessä.
Uruhan katse etsiytyi Rukia rauhoittelevaan Aoihin. Pojan sisällä kuohui tunteiden sekamelska. Päällisin puolin hän pystyi kätkemään tunteensa kaikkien silmiltä, mutta hän oli sisimmässään rikki. Kaikki Aoin takia tunnettu tuska ja osa siitä rakkaudesta elivät hänessä vielä. Uruha tahtoi vain unohtaa, mutta miten se olisi mahdollista, kun toinen oli niin lähellä?

"Minä en jaksa kävellä täällä ryteikössä", Reita valitti, kun pojat olivat taivaltaneet noin kilometrin pituisen matkan kuusien ja mäntyjen reunustamaa hiekkatietä pitkin.
"Hiljennä tuo. Minä en jaksa kuunnella ainaista valitusta", Ruki vikisi Aoille, joka katsoi tympääntyneesti linkuttavaa Reitaa hymyillen.
"Minä en haluaisi turvautua tähän, mutta jos kerran on pakko", tumma aloitti ja vislasi kerran voimakkaasti. Nelikko pysähtyi ja jäi odottamaan mitä tapahtuisi.
"Tuota, minä en välttämättä halua tietää mitä sinä aiot", Reita mutisi ja katsoi Uruhaa, joka tutkiskeli omia kengänkärkiään. Hän käveli kaverinsa viereen ja laski kätensä tämän olkapäälle. Uruha katsoi kysyvästi Reitaa, joka hymyili lohduttavaa hymyään.
"Kaikki kääntyy vielä hyväksi", toinen sanoi hiljaa. Uruha halusi toivoa asian olevan niin, mutta pahoin pelkäsi kaiken muuttuvan vielä huonompaan suuntaan. Aoin ja Uruhan katseet kohtasivat sekunnin mittaiseksi ajaksi, joka tuntui molempien mielestä raskailta tunneilta.
"Mikä hemmetti tuo on?" rääkäisi Ruki ja pomppasi piiloon Aoin selän taakse huomattuaan valkoisen hevoselta näyttävän olennon maleksivan heidän luokseen.
Hevonen pysähtyi Aoin viereen ja pärskähti tyytymättömästi. Tumma liu'utti kättään pitkin hevosen pitkää ja silkkistä harjaa, johon oli tarttunut muutama takiainen.
"Ei tuo, vaan hän. Tämä on minun ystäväni Kasumi", poika esitteli ja suuri eläin kumarsi heille tyynesti. Ruki ja Reita eivät peittäneet hämmästystään, vaan tuijottivat olentoa suut auki.
"O-osaako se puhua?" Reita kysyi. Aoi pudisti päätään ja naurahti huolettomasti.
"Ajattelin matkan taittuvan nopeammin, jos sinä matkustaisit Kasumin selässä loppumatkan", tummahiuksinen ehdotti ja katsoi Reitaa, joka näytti sanoinkuvaamattoman säikähtäneeltä.
"Eiköhän se sovi", poika änkytti ja pian hän istuikin hevosen leveässä selässä. Reita tunsi olonsa vapaammaksi ja taputti lihaksikasta kaulaa nauraen iloisesti.
"Ja on muuten turha laukata karkuun, koska Kasumi palaa luokseni vislatessani", Aoi huomautti ja matka saattoi jatkua.
"Vielä puuttuisi sateenkaariraidalliset pesukarhut, kolikon kokoiset turkoosit kolibrit ja vihreisiin pukeutuneet maahiset", prinssi mutisi. Aoi nosti katseensa hevosen selässä istuvaan ja virnisti.
"Oikeastaan tämän metsän maahiset eivät pukeudu vihreisiin, vaan mustaan ja-", toinen aloitti selitystään, mutta lopetti tajutessaan järkyttäneensä Reitaa aivan tarpeeksi näiden parin päivän aikana.
Pojat eivät huomanneet kahden ylimääräisen silmäparin seuranneen heitä koko matkan ajan.

~*~

"Minä täytän kolmen päivän kuluttua 18 vuotta!" lällätti Miyavi tylsistyneelle Hizumille, joka naputteli sormillaan ruokapöydän puista pintaa. Prinssi oli tosin seonnut laskuissaan, koska hänen syntymäpäiviinsä oli oikeasti neljä päivää, mutta Hizumi ei halunnut suututtaa Miyavia kertomalla tälle tämän tekemästä laskuvirheestä.
"Sepä hienoa", palvelija vastasi tekopirteällä äänellä ja naputti pintaa entistä voimakkaammin.
"Etkö ole iloinen puolestani?" prinssi Miyavi kysyi alaiseltaan ja talsi seisomaan miehen taakse. Hän laski kätensä toisen lihaksikkaille olkapäille ja hieroi tämän jumittuneita hartioita hellästi.
"Tiedätkö jo mitä sinä annat minulle syntymäpäivälahjaksi?" nuorempi kysyi jatkaen hieromista. Hizumi myhisi, eikä oikein tiennyt mitä vastata. Hän ei oikeasti ollut luonut ajatustakaan prinssin syntymäpäiville.
"Hmm, ehkäpä", hän vastasi ympäripyöreästi ja katsahti alakautta Miyavin tummien silmien syövereihin. Joka kerta nuo silmät saivat vilunväristykset kulkemaan Hizumin iholla. Ei pelosta, vaan intohimosta.
"Tiedänkö minä jo sinun lahjasi?" toinen yritti viekoitellen ja kosketti huulillaan Hizumin korvannipukkaa. Tummanruskeat hiukset valahtivat vanhemman silmille toisen ahertaessa kielellään tämän kaulan kimpussa.
Hizumi huohotti ja vetäisi Miyavin syliinsä istumaan. He vaihtoivat intohimoisen katseen ja prinssi suuteli toista aggressiivisesti. Jälleen kerran poikien kiihkeä hetki keskeytyi, kun he kuulivat Zeron pahaenteisen köhäisyn selkiensä takaa.
"No mitä nyt taas?" prinssi sähähti, mutta Zeron tietävä virne ei kadonnut miehen kalpeilta kasvoilta.
"Kuningatar Mana saapuu lounastamaan kanssanne hetken kuluttua. Arvelin vain teidän haluavan tietää", mies kimitti ja kumarsi Miyavin palavan katseen alla.
"Selvä. Kiitos, Zero", prinssi kiitti pientä miestä ja odotti tämän poistumista. Kun Zero oli sulkenut oven selkänsä takana, Miyavi palasi takaisin Hizumin kovia kokeneiden huulien kimppuun.
"Miv... Kuningatar voi tulla millä hetkellä hyvänsä", toinen parkaisi hädissään, kun tunsi prinssin käsien etsiytyvän hänen sepalukselleen. Virne prinssin kasvoilla vain kasvoi.
"Ehkä haluankin hänen näkevän", tämä sanoi ja siirtyi uudelleen suutelemaan vanhemman kaulaa.
"Mutta minä saan potkut, jos hän saa tietää", Hizumi puolustautui ja jarrutteli prinssin käsien liikehdintää. Nuorempi tuhahti ja suuteli viimeisen kerran neuvonantajansa huulia.
"Minä haluan jatkaa tästä... vielä tänään", hän sanoi kuiskaten lauseen lopun ruskeahiuksisen korvaan. Mies nielaisi kuuluvasti ja ehti juuri nousta seisomaan, kun kuningatar Mana asteli huoneeseen raivosta puhisten.
"Minä olen odottanut jo kaksi päivää, enkä vieläkään ole saanut sitä kirottua prinssiä käsiini", hän ärisi ja paukautti nyrkkinsä pöytään. Syvässä kannussa ollut viini loiskahti puiselle pinnalle, eikä kukaan kiirehtinyt pyyhkimään sitä pois.
"Kyllä sen aika koittaa vielä", Miyavi lupasi ja vinkkasi palvelijatytön pyyhkimään kastuneen pöytäpinnan. Tyttö kiirehti paikalle, puhdisti pöydän vauhdilla ja loi kunnioittavan hymyn prinssille, joka ei kuitenkaan suosionosoitukseen vastannut.
Hizumi istahti penkille Miyavin viereen ja Mana hiippaili toiselle puolelle pöytää. He istuivat hetken hiljaisuudessa, jonka rikkoi viimein kokin kenkien kopina, kun täyteläisen näköiset ruoka-annokset ilmestyivät heidän neniensä eteen.
"Miten isä voi?" prinssi kysyi ja kuningatar miltei tukehtui ruokaansa. Hän nieleskeli hetken tuskissaan ja kulautti lopuksi viinilasillisen kurkkuunsa. Kun hänen kasvojensa väri palautui normaaliksi, hän viimein kykeni vastaamaan poikansa kysymykseen.
"Ei kovin kummoisesti. Ties vaikka kuolisi parin päivän sisään", kruunupää selitti hilpeällä äänellä. Miyavi loi häneen ihmettelevän silmäyksen, mutta ei ehtinyt utelemaan enempää, kun kiihkoissaan oleva Zero hyökkäsi huoneeseen kaataen palvelijatytön tullessaan.
"He.. He ovat täällä!" mies huohotti ja nojasi käsiiän polviinsa, jotta pysyisi pystyssä. Hetken salissa oli hiirenhiljaista.
"Niin ketkä?", Mana viimein kysyi ja sai Zeron huitomaan hurjasti käsillään samalla sanoja etsien.
"He toivat prinssi Reitan", tämän suusta viimein pääsi ja kuningatar loikkasi pystyyn kaataen tuolinsa mennessään. Vain kolmenkymmenen sekunnin kuluttua Miyavi ja Hizumi olivat jälleen kahdestaan ruokasalissa.
"Jospa jatkaisimme nyt loppuun" prinssi Miyavi totesi ja virnisti irstaasti Hizumille, joka muuttui hetki hetkeltä punaisemmaksi poskiltaan. Neuvonantajaltahan ei mitään kysytty ja pian Miyavi istuikin tapansa mukaan Hizumin sylissä suudellen tämän tutuksi tulleita huulia.

"Missä hän on?" Mana karjui saaden ihmiset juoksentelemaan hulluina ympäriinsä. Kuningatar pysähtyi puistelemaan päätään. Kaikenlaisia sekopäitä hän oli alamaisikseen saanut.
"He ovat portilla", partasuinen maahinen paljasti ja kuningatar lähti juoksemaan, ei kovin kuningatarmaisella tyylillä, kohti takorautaisia portteja.
"Viimeinkin! Tulkaa toki sisään linnaan", sinihiuksinen hymyili maireasti nähdessään lyhyen pojan taluttavan ontuvaa prinssiä hänen luokseen. Poikakaksikon takana kulki vielä toinen kaksikko, erittäin hiljainen ja vaivaantunut sellainen, mutta kuningatar ei luonut heihin kummoistakaan huomiota.
Ruki oli ensimmäistä kertaa käymässä linnan sisäpuolella, eikä hän voinut kuin ihastella sen tummalla sametilla sisustettuja pintoja. Reitakin katseli vaikuttuneena ympärilleen, mutta hänen mielestään linna oli turhan synkkä ja masentava asumistarkoitukseen. Myös Aoi ja Uruha olivat päässeet sisälle linnaan. Hiljaisuus heidän välillään jatkui ja ilmassa oleva negatiivinen jännite oli käsin kosketeltavissa.
"Viekää hänet tyrmään", kuningatar käski ja kaksi lihaksikasta miestä tarttui Reitan käsivarsiin. Tämä katsoi hätääntyneenä Rukista Uruhaan, jotka seisoivat paikallaan, kuin suolapatsaat.
"Tämä toinenkin kuuluu Hikkatapuleiden perheeseen", Ruki sai viimein suunsa avattua. Mana siirtyi tarkastelemaan pelästynyttä Uruhaa, joka katsoi kavaltajaansa murhaavasti.
"Tuskin me hänellä mitään teemme, mutta viekää tyrmään vain", kuningatar ohjeisti alamaisiaan ja pian kaksi uutta kaapin kokoista korstoa saapui poikien näköpiiriin. Nyt myös Uruhaa raahattiin kohti rappusia, joiden alapäässä sijaitsivat pimeät tyrmät.
"Ruki, sinä teit elämäsi pahimman virheen!" Reita karjui naama punaisena vielä kadottuaan portaikkoon. Hänen äänensä jäi kaikumaan uhkaavana kivisiin seiniin. Rukin sisällä pieni katumuksen pisara alkoi ottaa vallan hänestä, mutta päätään ravistamalla hän sai sen katoamaan.
"Nyt voimmekin puhua palkkiostamme", vaaleahiuksinen poika puhkesi puhumaan. Kuningatar katsoi tätä tapansa mukaan halveksivasti.
"Jaa niin mikä palkkio?" hän kysyi kylmästi. Rukin suu loksahti auki naisen julmuudesta ja välinpitämättömyydestä. Hänhän oli auttanut naisen suunnitelman onnistumisessa ja nyt tuo jääkuningatar kehtasi kysyä mistä palkkiosta hän puhui!
"Siinä lappusessa luvattiin-", poika aloitti puolustustaan kihisten kiukusta. Myös Aoi hänen vieressään oli saanut väriä kasvoilleen ja puristi käsiään nyrkkeihin.
"Hyvä on. Zero, anna tuolle kerjäläiselle kaksi kultarahaa vaivanpalkaksi", Mana huikkasi vieressään seisovalle miehelle, joka kaivoi takkinsa taskusta rahapussin, joka sisälsi kyseiset 100 palkkiorahaa.
"Minä en lähde täältä ilman lupaamaanne sataa kultarahaa!" Ruki raivosi ja oli valmis käymään kuningattaren kurkkuun käsiksi. Aoi tarttui toisen käteen huomatessaan verisuonen pullistelevan uhkaavasti toisen otsalla.
"Jos et lähde suosiolla, niin menet sitten tyrmään muiden seuraksi", huokaisi Mana, napsautti sormiaan ja siinä samassa myös Rukia talutettiin kohti tyrmiä. Poika rimpuili ja yritti vapautua gorillan kokoisen korston otteesta, mutta turhaan.
"Sinä et varmastikaan halua toverisi seuraksi alakertaan?" kuningatar kysyi Aoilta, joka pudisti hädissään päätään.
"En, teidän majesteettinne", hän vastasi kohteliaasti, kumarsi ja otti jalat alleen. Häntä ei tuon linnan aulassa enää nähtäisi, se oli saletti!

Juuri kun Aoi ehti linnan porteista pihalle, hänet vetäistiin selälleen lähimpään pusikkoon. Kaksi etäisesti tuttua silmäparia katsoi häntä painostavasti.
"Minne sinä veit Reitan ja Uruhan?" toinen pojista kysyi ja ravisteli Aoita tämän takinkauluksista. Rastapäisen kaveri yritti hillitä toisen murhanhimoa ja onnistuikin siinä kiitettävästi.
"Rauhoitu, Toshiya. Hän ei voi kertoa, jos sinä kuristat hänet", ruskeahiuksinen poika hyssytteli hiljaisesti. Aoi katsoi ruskeahiuksisesta sinimustarastaiseen hippiin, eikä tiennyt mitä sanoisi.
"Minä olen Kai", rauhallisempi pojista esitteli itsensä ja ojensi kätensä Aoille auttaen tämän omille jaloilleen. Kampattu kiinnitti huomiota puhujan hymykuoppiin ja tämän valloittavan leveään hymyyn. Ystävyys ja empaattisuus huokuivat toisesta kauas.
"Aoi", hän vastasi ja siirsi nyt katseensa kaverikaksikon murjottavaan puoliskoon.
"Hän on Toshiya", Kai jatkoi esittelyään. Toshiyaksi kutsuttu mulkaisi toveriaan häijysti ja puuskahti.
"Missä Reita ja Uruha ovat?" rastapää esitti kysymyksensä uudelleen, tällä kertaa rauhallisemmin. Viha ja turhautuneisuus eivät kuitenkaan kadonneet hänen äänestään.
"He ovat tyrmässä", Aoi vastasi totuudenmukaisesti. Kaksikko katsoi tummahiuksista pelästyneesti. Heillä ei olisi mitään mahdollisuutta pelastaa prinssiä ja tämän palvelijaa ennen kuin olisi liian myöhäistä.
"Entä se sinun lyhyt kaverisi? Missä hän on?" Toshiya kysyi uuden kysymyksen. Kai tutkaili huolella linnan porttijärjestelmää. Jos vain olisi joku mahdollisuus päästä noiden porttien sisäpuolelle, hän käyttäisi sen.
"Tyrmässä myös", tumma irvisti ja loi apua hakevan katseen Kaihin, joka oli kuitenkin liian syventynyt omiin ongelmiinsa.
"Me tarvitsemme täydellisen suunnitelman", pisin heistä päätteli ja napsautti sormiaan. Hänkin upposi mietteisiinsä ja vain Aoi huomasi heidän ympärillään tapahtuvan jotain ennennäkemätöntä.
"Minulla on suunnitelma. Täydellinen sellainen", Toshiya sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Aoi katseli hädissään ympärilleen ilmestynyttä eläinpaljoutta.
"Mutta siihen tarvitsemme metsän kansan apua", tämä virnisti ja esitteli yhdellä kädenheilauksella taakseen kasautuneen eläin- ja maahisjoukon. Kaikki tervehtivät poikia kohteliaasti hymyillen.
"Sen on sitten parasta toimia", Kai naurahti ja taputti vierelleen ilmestyneen kuusipeuran päälakea.
Heillä oli suunnitelma, heillä oli myös tukijoukot. Mutta jotain hyvin tärkeää puuttui. Se oli rohkeus uhmata kuningatarta ja tämän käskyjä. Aoi huomasi ajattelevansa Uruhaa, joka sillä hetkellä todennäköisesti viruisi rottien ja kaikenmaailman kulkutautien seassa pimeässä tyrmässä. Hän kyllä pystyisi siihen, olihan hänellä tehtävä.

~*~