OSA 1
19.12.1996 - Päivä, jolloin tapasin heidät

Did you believe it cause I said so
Did you believe it was true
Did you believe it cause I said so angel
I sure lied to you

Did you believe it cause I said so
Did you believe it was true
I'm eternal and infernal and I sure lied to you
Shit angel

Kids sure like the devil these days
and I'm the devil with the black dress on
Do you want to own me angel
cause I own you now you're gone


~*~


Herätyskello pirisi haastavasti mahonkisella yöpöydällä leveän parisänkyni vieressä. Heräsin erittäin huonolla tuulella uuteen harmaaseen aamuun, johon olin jo valmiiksi totuttautunut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Olihan elämäni muutenkin väritöntä ja masentavaa, mutta uuden koulun aloittaminen sekä tottuminen uuden kaupungin rutiineihin tulisi viemään paljon aikaa. Luojalle kiitos ihanasta mummosta, joka oli kustantanut minut opiskelemaan Kanagawasta kauas pois Tokion keskustaan. Hän oli vuokrannut yksiön pelkästään minun käyttööni, jotta en joutuisi asumaan asuntolassa, jossa tiesin sekoavani välittömästi. Minä en ollut niitä ihmisiä, jotka kaipaavat jatkuvasti ihmisiä ympärilleen. Viihdyin siis vallan mainiosti yksin uudessa, hieman sisustukseltaan keskeneräisessä asunnossani.
Laskin jalkani viileälle parketille ja venyttelin jokaisen raajani yksi kerrallaan. Niska päästi pelottavan rusahduksen, joka todennäköisesti johtui liian suuresta tyynykasasta sängyssäni. Kun olin viimein saanut itseni ojennukseen, lähdin hiippailemaan aamuisen Tokion äänistä täyttyneeseen keittiöön. Painoin seinässä olevaa valokatkaisijaa, mutta kattolampun valo ei syttynyt. Tyypillistä, hehku oli varmasti palanut loppuun. Päädyin syömään valmispitsan kylmänä maidon kera sekä katselemaan tylsää aamujorinaa televisiosta. Kellon lähestyessä uhkaavasti kymmentä, puin siistit kouluvaatteet päälleni ja pysähdyin hetkeksi tarkastelemaan itseäni ulko-oven vieressä sijaitsevasta kokovartalopeilistä.
Hunajanvaaleat hiukset, joukossa hieman tummaa juurikasvua, geelin avulla hieman pystyyn pörrötetyt. Vasemmassa korvassa pieni hopeinen korvarengas, jonka olin saanut edesmenneen serkkuni jäämistöstä. Tappelussa murretun nenän päällä vaalea rätti, joka peitti kaikki rumat arvet ja epämuodostumat. Musta, hieman nuhjaantunut nahkatakki, jonka alla valkoinen kuvioton t-paita. Niittivyö, joka piti löysäksi jääneitä tummia farkkuja ylhäällä. Jalassa valkoiset lacoste-logolla varustetut kengät. Saatoin sulautua massaan, mutta minä en ollut kuten muut. Halusin olla oma itseni, kuitenkaan siinä onnistumatta. Voitte pitää minua säälittävänä ruikuttajana, mutta minä halusin vain olla oma itseni ja riippumaton muiden mielipiteistä. Mutta miksi se oli niin helvetin vaikeaa?

Taivaalta tipahteli verkkaiseen tahtiin suuria lumihiutaleita, jotka sulivat hiuksilleni ja kasvoilleni. Suuret harmaat pilvilautat kerääntyivät kaupungin ylle ja kylmä pohjoistuuli sai ihon kananlihalle puhallettuaan sisään takin avonaisesta kaula-aukosta. Valkoinen koululaitos lähestyi uhkaavasti askel askeleelta. Pakkaslumi narskui kengänpohjissa ja paljaita käsiä paleli viiman ansiosta. Pysähdyin koulun vieressä kulkevalle jalkakäytävälle ja kaivoin punaisen tupakka-askin taskustani. Hetken kuluttua lämmin terva täytti keuhkoni ja jännityksen aiheuttama vapina kehossa väheni huomattavasti. Mitä roolia alkaisin vetämään tässä koulussa? Nörtti, joka ei puhunut sanaakaan kellekään? Naistenmies, joka pyöritti kymmentä epätoivoisesti rakastunutta tyttöä samaan aikaan? Normaali Reita, joka pelkäsi eniten hylätyksi tulemista? Ei, minä olin vahva ja halusin näyttää sen kaikille epäilijöille. Kukaan, ei kukaan, aukoisi päätään minulle täällä.
Nousin jäiset rappuset joakista askeltani varoen ja ylätasanteella tartuin metalliseen ovenkahvaan, joka avasi oven uuteen maanpäälliseen helvettiin. Astuin sisälle tilaan, joka oli täynnä naulakoita sekä värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneita lukiolaisopiskelijoita. Kävelin lähimmän naulakon luokse, jätin tunnearvoa keränneen nahkatakkini roikkumaan metalliseen koukkuun ja nostaessani olkalaukkua lattialta, kuulin jonkun puhuvan minulle.
"Hei rättinaama! Oletko uusi?" ilkeämielisen kysymyksen oli esittänyt mustaan röyhelömekkoon pukeutunut poika (kuka terve miespuolinen henkilö pukeutuu mekkoon julkisella paikalla?), jonka korpinmustat hiukset oli tupeerattu sankaksi karvapilveksi hänen päänsä yläpuolelle. Tirskahdus melkein karkasi huuliltani.
"Vedä käteen", sihahdin ja mulkaisin puhuttelijaani. Virne hänen kasvoillaan leveni entisestään pojan liikkuessa lähemmäs minua. Pelkäsin saavani turpaani tuolta oudosti pukeutuvalta hyypiöltä, mutta onnekseni olin väärässä.
"Sinussa on asennetta", hän naurahti ja ojensi oikean kätensä tervehdykseen. Mietin hetken tarttuisinko siihen, mutta tajusin sen olevan omaksi parhaakseni. Ensivaikutelma oli kaikista tärkein.
"Minä olen Mana", poika esitteli itsensä. Nyökkäsin tervehdykseksi ja mietin kertoisinko oikean nimeni vai pysyisinkö lempinimilinjalla. Rehellisyys maan perii.
"Reita", vastasin ja silmäillessäni toisen koleaa olemusta, huomasin hänen takanaan mustiin pukeutuneen poikajengin, joka mulkoili minua epäluuloisen kiinnostuneesti.
"Reita, tässä on jengi", Mana myhäili ja esitteli jokaisen jäsenen yksi kerrallaan minulle. Outoa porukkaa, mutta saisi kelvata näin ensimmäisenä päivänä. Tosin jos heidän kanssaan joutuisin tulevaisuudessakin hengaamaan, en kyllä todellakaan suostuisi pukeutumaan mustiin röyhelöihin...
"Millä luokalla olet?" hän jatkoi kyselyään. Jouduin taas miettimään pienen hetken. Edellisessä koulussa luokkani oli ollut 1A, mutta nyt...
"1D", vastasin muistellessani luokkani kirjainta. Ilme Manan kasvoilla muuttui coolista virnistyksestä pientä hymyä muistuttavaan alahuulen vääntöön.
"Olet kanssani samalla luokalla! Meillä on matematiikkaa", hän kertoi. Hyvä onneni siis jatkui. En joutunut menemään leijonan kitaan aivan yksin.

Viitisen minuuttia Manan ja jengiläisten kanssa jutusteltuani, seinällä oleva summeri soi tuntien alkamisen merkiksi. Kävelin matematiikanluokkaan uuden tuttavuuteni jalanjäljissä ja varasin itselleni istumapaikan viimeisestä rivistä ikkunan vierestä. Mana tuli istumaan viereiseen pulpettiin ja tunti pääsi alkamaan. Opettajana toimi tummahiuksinen kaunotar, jonka nimeä en kuollaksenikaan pystynyt muistamaan. Hän jakoi meille tehtäväpaperit ja joka kerta hänen hymyillessään sydämeni teki mieli tanssia ripaskaa. Oliko kauniimpaa olentoa olemassakaan?
"Hän on lesbo", Mana palautti minut maanpinnalle huomattuaan minun uneksivan. Tuhahdin turhautuneesti. Helvetti, hyvin alkoi tämäkin koulupäivä.
"Tuo on Kai. Pysy kaukana hänestä, koska hän on homo", hän jatkoi kuiskutteluaan. Nostin kysyvästi toista kulmakarvaani ja katsoin nurkassa istuvaa ystävällisen näköistä ruskeahiuksista poikaa. Ei hän pahalta näyttänyt, ei laisinkaan. Eikä varsinkaan homolta missään muodossa.
"Ööh, okei", vastasin hiljaa, mutta en saanut katsettani irti Kaista. Yllättäen hän huomasi tuijotukseni ja hymyili pienesti. Yllättäen hän kuitenkin mulkaisi minua pahasti ja jatkoi tehtäviensä raapustamista. Kummia tyyppejä täälläpäin.
Oppitunnista oli ehtinyt kulumaan suunnilleen puolet, kun oveen koputettiin ja saimme keskeyttää tehtävämme. Tulija oli rehtori Hayashi, jonka tunnistin lämpimän hymyn perusteella, vaikka hiustyyli oli muuttunut edellisestä kerrasta. Olin käynyt koululla täyttämässä opiskeluja koskeavia papereita ja samalla jutellut taustastani mukavalta tuntuneen rehtorin kanssa.
"Suzuki Akira, voisitko tulla mukaani?" mies kysyi yllättäen. Pelästyin hivenen, mutta lähdin silti seuraamaan rehtoria pois luokasta samalla tavaroitani mustaan olkalaukkuun survoen.
"Miten päiväsi on lähtenyt käyntiin?" rehtori kysyi uteliaana kävellessämme vierekkäin hiljentyneillä koulun käytävillä. Suuntasimme kulkumme rehtorin kansliaan.
"Ihan hyvin", sanoin ja virnistin. "Ihan hyvin" oli aika lievä ilmaisu, koska olinhan saanut heti uusia kavereita, enkä tällä kertaa jäänyt ulkopuoliseksi.
"Tee olosi kotoisaksi ja ota kaakaota, niin minä etsin erään henkilön käsiini", herra Hayashi puhui rauhallisella äänellä ja työnsi minut sisälle suureen työhuoneeseensa.
Seinät oli maalattu rauhoittavalla beigellä ja sisustettu ruskean eri sävyillä. Kävelin takaseinälle asennetun kaakao- ja kahvikoneen luokse katsellen samalla ulos ikkunasta. Piha oli siisti. Ehkä liiankin siisti normaalille koululle, mutta ehkä tämä laitos oli jonkin asteinen elitistikoulu. Ei sitä koskaan voinut tietää. Pahvinen kahvimuki täyttyi kaakaosta, samoin kuin huoneessa leijunut laventelin vieno tuoksu vaihtui kaakaon makeaan aromiin. Tein oloni mukavaksi ja istahdin rehtorin puisen pöydän toisella puolella olevalle ruskealle pikkusohvalle. Hörpin lämmintä juomaa suuhuni ja katselin ikkunalasiin heijastuvia kuvioita. Ei niitä voinut sanoin kuvailla, niin erikoisia ne olivat.
"Istu toki, Niikura-kun", rehtori puhui virallisella, mutta hienostuneella äänellä. En ollut kuullut oven aukeavan, mutta pieni valojuova tummalla lattialla paljasti niin käyneen. Ovelta lähteneet askeleet päättyivät sohvan eteen ja pian toinenkin puoli sohvasta joutui kannattelemaan painoa rungollaan.
"Akira, tämä on Kaoru, ensimmäisen luokan tukioppilas", mies selitti. Käänsin katseeni viereeni istahtaneeseen henkilöön. Pinkit hiukset, jotka sotivat neutraalien, mutta kalpeiden kasvojen kanssa. Ihme friikki ja pukeutui kaiken lisäksi keinonahkaan sekä vaaleanpunaiseen kaulahuiviin.
"Terve", Kaoru virnisti. Tyydyin tervehtimään häntä pienellä nyökkäyksellä.
"Minä ajattelin, että Kaoru voisi pitää sinulle seuraa tämän ensimmäisen päivän ajan", vaaleahiuksinen rehtori kertoi mietteistään. Minulla oli jo seuraa, joten ei kiitos. En tosin uskaltanut sanoa sitä ääneen.
"Ja hän voisi myös esitellä sinulle viikonloppuna kaupunkia", mies jatkoi. Katsoin häntä ällistyneenä. Jo oli ukolla otsaa puuttua minun elämääni.
"Minulla on-", Kaoru aloitti puolustustaan. Luojalle kiitos, ettei hän kaivannut seuraani. Kaikista vähiten halusin näyttäytyä julkisilla paikoilla niin oudolta näyttävän hepun kanssa. Ties mitä ihmiset minusta sen jälkeen ajattelisivat.
"Herra Niikura miettii yliopistollista tulevaisuuttaan ja mitä tukioppilaan paperit hänelle merkitsevät", rehtori Hayashi puhui nyt jämäkällä äänellä. Tuolle miehelle ei sanottu 'ei'.
"Esittele Akiralle koulun tilat ja menkää ensimmäiseen ruokailuvuoroon. Ja katsokin, että myös käyt kaupunkikierroksella hänen kanssaan", puhe jatkui yhä päättäväisenä. Lopuksi rehtori virnisti hurmaavasti.
"Menkäähän nyt", hän sanoi viimeiseksi ja työnsi meidät ulos huoneestaan. Vihreä ovi takanamme vetäistiin kiinni ja siinä me sitten seisoimme, tuppisuina tyhjässä käytävässä.
"Aloitammeko esittelykierroksen?" Kaoru kysyi. Ei voinut vähempää kiinnostaa koulun historia tai kämäiset tilat. Kyllä minä ne viimeistään viikon kuluessa oppisin ilman esittelyäkin.
"Ei tarvitse", vastasin tylysti ja lähdin kävelemään rappusia alakertaan. Kaoru seurasi perässäni, kuin hai seurasi laivaa. Kyllä oli kovakalloinen tyyppi.
"Akira-", hän aloitti puhumaan rauhallisella äänellä värjötellessämme ilman takkeja koulun ulko-ovien edessä. Tupakka maistui jälleen kerran taivaalliselta ja salakavalasti hiipivä jännitys oli jälleen poistettu onnistuneesti.
"Reita", oikaisin. Kaoru katsoi minua hetken, kuin odottaen minun jatkavan puhumista. Turha luulo.
"Minun on pakko esitellä koulu sinulle tai menetän arvonimeni tukioppilaana", hän jatkoi edelleen rauhallisesti. Eikö hän ymmärtänyt, ettei hänen seuransa kiinnostanut minua pätkän vertaa?
"Kuule, minua ei kiinnosta sinun arvonimesi. Jätä minut jumalauta rauhaan", ärähdin ja heitin savuavan röökin edessäni olevaan lumipenkkaan. Se sammui suhahtaen.
Lähdin kävelemään agressiivisesti hampaitani narskutellen, kun Kaoru tarttui käteeni ja työnsi minut väkivaltaisesti vasten seinää. Hän painautui niin lähelle minua, että pystyin laskemaan hänen jokaisen sydämenlyöntinsä ihollani. Kädet tarttuivat tiukasti paidankaulukseen ja nostivat minut rajusti ilmaan.
"Älä esitä kovista minun seurassani. Tiedän sinun olevan pohjimmiltasi heikko ja ilman ystäviä sinä et tule pärjäämään viikkoakaan täällä", Kaoru sihisi korvaani. Hänen sanansa saattoivat pitää paikkansa, mutta minulla oli jo uusia ystäviä. En tarvinnut niitä enempää.
"Minulla on jo ystäviä", vastasin ja samalla sain rimpuiltua irti hänen otteestaan. Kysyvien silmien palava katse porautui omiin silmiini. Olo oli lievästi sanottuna tukala.
"Kuten?" hän kysyi ivallisesti. Minä en ollut tilivelvollinen hänenlaiselleen väkivaltaiselle hipille. Kun tilanne alkoi näyttää uudelleen uhkaavalta, päädyin kuitenkin vastaamaan oman terveyteni takia.
"Mana", lausuin nimen sinertäviltä huuliltani. Kaorun ivallinen virne pakeni hänen kasvoiltaan ja tilalle nousi ilme, joka oli sekoitus vihaa ja tyhjyyttä.
"Älä ikinä lausu hänen nimeään minun kuulteni", hän sanoi normaalilla äänellä.
"Sinähän halusit-", aloin puolustautumaan, mutta puheenvuoroni jäi vajavaiseksi.
"Sinun on parempi pysyä erossa hänestä", uusi käsky pinkkipäisen taholta. Mikä hän oli määräilemään minun ystävyyssuhteitani?
"Ja miksiköhän näin?" kysyin sarkastisella äänensävyllä. Kaoru tuhahti ja sukaisi muutaman kerran tuulenpyörteiden villiinnyttämiä hiuksiaan.
"Siihen on miljoona syytä", hän vastasi ympäripyöreästi.
"Mainitse yksikin?" ehdotin tai oikeastaan painostin häntä puhumaan.
"Mana on itsekeskeinen kusipää ja petturi, joka yrittää hyötyä lähellään olevista ihmisistä", rauhallinen vastaus. Toivoin saavani kysymykselläni Kaorun tulistumaan, mutta turhaan.
"Jaahas. Kello lähentelee yhtätoista, joten siirtyisimmekö ruokalan puolelle?" hän kysyi edelleen yhtä tyynenä. Äskeisestä raivonpuuskasta ei ollut tietoakaan. Minun teki vetää kuonoon tuota tekorauhallista pyhimystä.
"Mennään sitten", myönnyin ja huokaisin raskaasti. Ehkä oli parempi kuunnella Kaorun neuvoja ja pysyä erossa Manasta. Ainakin toistaiseksi.

Hipsimme takaisin sisälle koulurakennukseen ja suuntasimme kulkumme ruokalaan, jonka edessä oli suuri lauma yhdeksäsluokkalaisia opiskelijoita. Olihan koulu yhdistetty lukio- ja yläaste, mutta silti nuorempien aiheuttama melu ylitti melusaasteen rajat. Kaoru lähti kiilaamaan jonon etupäähän ja minä kuljin kiltisti hänen perässään.
"Hei, älä ohita", joku koulun koviksista vikisi korvani juuressa. Käänsin katseeni puhujaan ja miltei repesin nauruun. Syyttävien sanojen takana oli lyhyt ja hintelä poika, jonka naama oli koristeltu mitä erilaisimmilla lävistyksillä.
"Tai sinä teet mitä?" kysyin ja irvistin pojalle. Hän näytti pelästyvän elettäni suunnattomasti ja punastuikin lupaavan paljon. Päätin olla haastamatta enempää riitaa, jotta en joutuisi heti ensimmäisenä päivänä vaikeuksiin.
"Täällä on tiukka arvojärjestys. Jos joku alkaa ryppyilemään sinulle, vedä häntä kuonoon tai olet luuseri", Kaoru aloitti jälleen selittämisensä. Nyt etenimme tarjottimet kädessä pitkin pitkää pöytää, jonne oli kasattu erilaisia ruokalajeja.
"Varo noita perunoita. Niissä on kaikenlaisia yllätyksiä. Ja lihapullilta näyttävät ovat karpalohilloa sisältäviä kalapullia", lisää ohjeita. Olin juuri mättänyt kukkurallisen hyvältä näyttäneitä lihapullia lautaselleni, mutta päädyin kippaamaan ne takaisin astiaan, josta ne olin ottanut. Keittäjä katsoi minua pahasti.
"Ja viimeinen neuvo: älä koskaan aliarvioi ketään tässä koulussa", Kaoru sanoi totisena ja lähti kävelemään edelläni kohti seitsenhenkistä seuruetta. Henkäisin syvään huomatessani joukkossa sen ruskeahiuksisen Kain, joka sattui olemaan samalla luokalla kanssani.
"Kuka tuo on?" rääkäisi noin puolitoista metriä pitkä, gladiaattorikasvoinen poika mutustaessaan näkkileipäänsä. Leivänmurut lentelivät hänen suustaan ympäri oranssia tarjotinta.
"Tämä on Reita, hän on uusi täällä", Kaoru selitti muille pojille lyhyesti. Kysyjä näytti tyytyvän vastaukseen, koska pysyi hiljaa.
"Minä olen Toshiya", minua vastapäätä istuva pitkänhuiskea sinihiuksinen poika kertoi ja hymyili lämpimästi. Vino hammasrivistö vilkkui huulten välistä. Nyökkäsin hänelle tervehdykseksi.
"Tämä on Kyo. Hän on välillä hieman kärttyisellä tuulella", poika selitti ja esitteli jengin lyhyimmän jäsenen. Kyoksi kutsuttu läimäisi toista moittivasti olkapäähän.
"Oikeastaan voisi sanoa, että hän on aina tuollainen", Kaoru kuiskutti ja virnisteli Kyon happamalle ilmeelle. Naurahdin hieman. Nämä tyypit vaikuttivat Manan porukkaa mukavemmilta, vaikka hieman kummallisilta näyttivätkin.
Jokainen esittäytyi minulle vuorotellen ja pian alkoikin kysymystulva. Jouduin kertomaan heille lähes kaiken itsestäni. Toki jätin mainitsematta pahimmat asiat, mutta muutaman kymmenen minuutin kuluttua he tiesivät muunmuassa missä asuin, kengännumeroni sekä minkä merkkisiä alusvaatteita käytin.
"Huomenna olisi lähtö Rukin vanhempien mökille", Aoiksi itsensä esitellyt mustahiuksinen poika vaihtoi puheenaihetta.
"Saletisti vuoden parhaat bileet!" Kyo hehkutti innoissaan, joka johti melkein pojan tukehtumiseen, koska tämä vetäisi maitoa vahingossa toiseen sieraimeensa.
"Niin, minä en voi lähteä", Kaoru kertoi vaisusti ja painoi katseensa tyhjyyttään loistavaan lautaseensa. Muiden katseet kääntyivät häneen.
"Rehtori nakitti minut esittelemään kaupunkia Reitalle", hän jatkoi hiljaa. Nyt katseet siirtyivät minuun. Halusin vajota maan alle.
"Sinä voit lähteä meidän mukaamme", pitkähiuksinen ja tyttömäinen Shinya ehdotti. Muut nyökkäilivät myöntyväisinä. Kuka hemmetti edes oli Ruki? Ja miksi minä lähtisin yhdeksän tuntemattoman ihmisen kanssa mökille, jonka omistajaa en ollut koskaan tavannutkaan?
"Kuka se Ruki on?" kysyin ihmetellen. Ilmaan syntyi selviä sähkövirtauksia ja ihmiset ympärilläni miettivät päitään puhki, miten saisivat kerrottua minulle lyhyesti kysymästäni henkilöstä.
"Ruki on...", Kaoru aloitti, mutta jäi miettimään jatkoa. Ei se voinut olla niin vaikeaa. Eihän?
"Ruki on Ruki", Kyo vastasi yksiselitteisesti. Äänensävystä päätellen lisäkysymyksiä ei kaivattu.
"No, lähdetkö sinä?" hunajahiuksinen Uruha kysyi jännityksestä täristen. Minun täytyi miettiä.
"Selvä", vastasin hetken kuluttua. Mitä haittaakaan siitä olisi, jos tutustuisin uusiin ihmisiin, enkä lorvailisi yksin kokonaista viikonloppua.
"Lähtö on huomenna koulun jälkeen ostarin viereiseltä bussipysäkiltä", Kai kertoi. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.
"Mennään röökille", pyysi Kyo. Näin hänen kaivelevan tupakka-askia housujensa taskusta, mutta huokaisi tajuttuaan jättäneensä sen laukkuunsa. Kaivoin oman askini esille ja heitin sen hänelle. Kiitollinen hymy täytti minua lyhyemmän pyöreät kasvot.
"Kiitos kiitos kiitos", poika toisteli. Tyydyin hymähtämään vastaukseksi.
"Ehditään käydä ulkona ennen seuraavan tunnin alkua. Mitä sinulla on seuraavaksi?" Kyo kohdisti kysymyksensä minulle. Mietin hetken ja muistin seuraavan tunnin olevan psykologiaa.
"Psykologia", vastasin. Kyo nyökytti päätään ja kertoi myös hänellä ja Uruhalla olevan psykologiaa, joten voisimme mennä tunnille yhdessä.

"Minähän sanoin, että me myöhästymme", Uruha tuskaili kellon näyttäessä viisi minuuttia yli 12, joten tunti oli ehtinyt jo alkaa. Kyo ei pitänyt kiirettä tupakkansa polttamisessa.
"Eikö meidän pitäisi jo mennä?" minäkin ehdotin, mutta Kyo pudisteli päätään rauhallisena.
"Kyo myöhästyy aina", selitti Uruha tylsistyneenä ja naputteli pitkillä kynsillään kaidetta, johon nojasi.
"Mennään", Kyo viimein myöntyi lähtemään sisälle. Jouduimme hetken etsimään oikeaa luokkaa, mutta viimein psykologianluokan ovi seisoi neniemme edessä.
Uruha koputti hiljaa oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Kyo tylsistyi käytävässä seisoskeluun, joten hän alkoi hakkaamaan nyrkeillään luokan ovea. Viimeinkin sen toiselta puolelta kuului elonmerkkejä ja pian oven avasi harmaantunut miesopettaja.
"Myöhästymisen syy?" hän kysyi lähinnä pirullisen virneen omaavalta Kyolta.
"Piti elvyttää mummon siskon kissa", Kyo selitti totisella naamalla ja marssi luokassa olevien oppilaiden nauruntyrskähdyksien saattelemana omalle istumapaikalleen. Minä ja Uruha seurasimme hänen perässään sisälle luokkaan ja levittäydyimme kahteen vierekkäin aseteltuun takapulpettiin.
"Psykologia on syvältä", supatti Kyo meille tunnin kestettyä ruhtinaalliset 20 minuuttia ilman suurempia keskeytyksiä hänen osaltaan. Nasaalilla äänellä puhuva mies selitti luokan edessä ihmismielen syvimmistä onkaloista ja pelon syntymisestä. Ei ketään oikeasti kiinnostanut, vaikka etupulpeteissa istuvat hikipingot tuntuivat merkitsevän muistiinpanoihinsa opettajan jokaisen silmänräpäytyksenkin.
"Onko nämä tunnit aina näin pitkäveteisiä?" tuskailin toisille piirrellessäni tikku-ukkoja muistiinpanolehtiöni tyhjyyttään kirkuville sivuille. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt ottaa muutama kurssi lisää kuvaamataitoa.
"Vieläkin tylsempiä", Uruha valisti katsellen ikkunasta ulkona riehuva lumimyrskyä. Tuuli vinkui korvissa ja puut heiluivat miltei vaakatasossa. Loistava keli viettää koti-ilta katsellen elokuvia ja juoden kaakaota.
Tunnin loputtua kävelimme kolmisin odottelemaan seuraavan tunnin alkua tietokoneluokan eteen. Juttelimme kaikesta turhaakin turhemmasta, mutta aika kului nopeasti. Aloin jopa pitämään pahapäisen Kyon ja lojaalin Uruhan seurasta. He saivat minut nauramaan, mikä oli uutta. Mutta pystyikö heihin luottamaan? Sitä en tiennyt, enkä uskaltanut riskeerata mitään kertomalla vaikeasta menneisyydestäni.

~*~

Viimein pitkän koulupäivän loputtua saatoin huokaista helpotuksesta. Edelleen hengissä! Kipitin suoraan koulusta lähimpään videovuokraamoon ja nappasin sieltä mukaani kaksi komediaa, jotka katsoisin illalla ylhäisessä yksinäisyydessäni nauttien hiljaisuudesta. Suunnitelma oli täydellinen. Sulkisin puhelimen, pimentäisin asunnon ja linnoittautuisin sohvalle sipsipussin kera tirskumaan elokuvassa näyttelevien toilailuille.
Asunnon ovi avautui kolahtaen rynnätessäni sisään tyhjään eteiseen. Viskasin koululaukkuni sekä päällysvaatteeni kiireessä lattialle ja taiteilin tieni edelleen keskellä kulkureittiä makaavien muuttolaatikoiden ohi keittiöön, jonka kattolampun hehku oli edelleen palanut. Vaikka kuinka napsuttelin valokatkaisijaa, en saanut järjestettyä keittiöön pientäkään valonhäivää. Ulkoa tuleva katulamppujen kajo saisi kelvata, kunnes jaksaisin vaihtaa uuden hehkun.
Nappasin tyhjyyttään loistavasta jääkaapista sen ainoan täytteen, limsapullon, ja rönähdin pehmeälle sohvalle. Avasin vinkerältä tuoksuvan sipsipussin järjestettyäni teleivision valmiusasemiin elokuvaa varten. Suurelle laajakuvaruudulle (toki mummon sponsoroimalle) ilmestyi nauravan pellen kasvot sekä päävalikko. Hetken oikeaa säätönappulaa etsittyäni sain elokuvan alkamaan. Ensimmäisistä minuuteista lähtien tiesin pitäväni kyseisestä rainasta. Takakansitekstien mukaan elokuva oli kuin omasta elämästäni, tosin komediaksi muunneltuna. Osaisimpa minäkin nauraa itselleni, mutta ei se onnistuisi ennen kuin osaisin päästää irti menneestä. Eli tuskin koskaan.
Elokuvan ollessa keskivaiheilla, ovikelloa soitettiin. Ensin ajattelin jättää avaamatta, mutta uteliaisuus voitti, joten hiivin hämärässä valaistuksessa ovelle. Kurkkasin ovisilmästä, mutta se oli peitetty jollain. Sairasta pilaa, en varmasti avaisi ovea!
"Avaa nyt hemmetti sentään, jalkasi näkyvät oven alta", toiselta puolelta kuului Dien kärsimätön ääni. Mitä hittoa hän minun kämpilläni teki? En minä ollut häntä kutsunut kylään.
"Mitä sinä täällä teet? Ja Shinyakin? Mitä-", kyselin ihmeissäni kahden talvitakkiin pukeutuneen kaverini tunkeutuessa sisään hämyiseen asuntooni. Molemmat pysähtyivät eteiseen katselemaan ympärilleen ja riisuivat päällysvaatteensa naulakkoon.
"En millään haluaisi kuulostaa epäkohteliaalta, mutta miksi te tulitte ilmoittamatta?" ihmettelin ja sain vastaukseksi pienen ujon hymyn Shinyalta. Die oli löytänyt tiensä jääkaapille ja tutkiskeli sen olematonta sisältöä surkeana.
"Eikö sinulla ole mitään ruokaa?" hän tuskaili vatsaansa hieroen. Naurahdin ja heitin punapäälle avaamani sipsipussin. Sisältö meni hyvin kaupaksi ja muutaman minuutin kuluttua Dien vatsan tyytyväinen hyrinä täytti huoneen.
"Miksi te tulitte? Kerro nyt", patistelin tuppisuista Shinyaa ja tyrkin häntä sormellani kylkeen. Viimein poika antoi periksi ja avasi suunsa.
"Minä kyllä yritin soittaa, mutta puhelimesi oli kiinni", hän selitti ja silloin muistin koululaukun etutaskussa lepäävän puhelimen, jonka olin sammuttanut yksinäisyyttä tavoitellessani.
"Tosiaan", hymisin ja napsautin television kiinni. Turha sitä elokuvaa enää oli katsoa, kun rauhaa ei saisi millään.
"Oli meillä kyllä asiaakin", nyt puhui Die. Hän taiteili tupakan huulilleen ja sytytti sen toisen pään. Viitoin pojan polttamaan parvekkeelle, koska en halunnut vuokraisännän vihoja niskoilleni.
"Tulimme puhumaan Rukista", Shinya tunnusti katsellessaan pitkiä sormiaan.
"Hän... Hän ei ole ihan normaali kaveri", hän kertoi edelleen tuijotellen käsiään. Tietenkään hän ei ollut normaali. Normaaleista ihmisistä pystyi puhumaan tavallisilla adjektiiveilla.
"Mikä hänestä tekee niin... epänormaalin?" kysyin turhautuneisuutta äänessään. Olisi parasta herua tietoa, koska olin joutunut keskeyttämään oman rentoutumiseni heidän takiaan.
"Ruki on tuota... rikkaasta perheestä ja käy lukion toista luokkaa hienossa yksityiskoulussa", vieressäni istuva Shinya selosti lyhyesti.
"Miten tämä minuun liittyy?" ihmettelin ääneen. Eli toisin sanoen Ruki oli siis rikas ja snobi.
"Sinä et saa pelästyä häntä", Die varoitti tullessaan parvekkeelta tupakanhajun seuratessa huoneistoon hänen mukanaan. Nyrpistin nenääni, mutta en valittanut ääneen.
"Niin. Hän tuskin huomaa sinua ensimmäisten parin viikon aikana. Äläkä koskaan, ikinä, keskeytä hänen puhettaan", Shinya puhui ääni väristen. Katsoin kummissani punapäästä vaaleahiuksiseen, mutta heidän tyhjät ilmeensä eivät antaneet toivomiani vastauksia.
"Onko hän joku gangsteri vai?" naurahdin, mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Shinya huudahti vihaisesti ja oli valmis mottaamaan minua, mutta Die ehti estää tapahtuman.
"Mitä minä nyt tein?" älähdin kavahtaessani kauemmas laihan blondin huitovista käsistä.
"Älä IKINÄ puhu Rukista tuohon sävyyn! Sinä et tunne häntä!" Dien otteessa pyristelevä kiljui kurkku suorana. Nostin kysyvästi toista kulmakarvaani ja puuskahdin. Ihme tyyppi, skitsoaa noin vain.
"Meidän on nyt parempi lähteä. Soitellaan vielä illalla", Die lupaili ja raahasi tärisevän Shinyan eteiseen. Katsoin heidän poistumistaan järkyttyneenä. Miten yksi vitsiksi osoitettu kysymys saattoi vaikuttaa toisiin rankasti?

Yritin jatkaa elokuvan katsomista, mutta en onnistunut siinä. Ajatukseni harhailivat kummallisessa keskustelussamme ja ruudulla oleva kuva vilahteli silmieni ohi aivojen ymmärtämättä siitä mitään. Olin sentään muistanut pistää puhelimeni takaisin päälle, koska se ilmoitti olemassaolostaan rääkymällä äänekkäästi sohvapöydällä. Ruudussa vilkkuva numero ei ollut tuttu, mutta päätin silti vastata.
"Haloo?" puhuin varovaisella äänellä. Koskaan ei voinut tietää millainen huohottaja tai psykopaatti langan toisessa päässä olisi.
"Minä täällä", luurista kuului. Jouduin muutaman sekunnin ajan pähkäilemään kuka tämä "minä" olisi ja viimein yhdistin puhetavan Dieen.
"Minä en ymmärrä, mikä Shinyaan meni. Ei hän ennen ole skitsonnut tuolla tavalla"
"Mm-m. Oliko sinulla ihan asiaakin, vai saanko jatkaa lorvimista?"
"Oli ja pyydän, että ymmärrät ja kuuntelet"
"Voin kuunnella, mutta ymmärtämystä en voi tata"
"Huomenna lähtiessämme Rukin mökille, sinun pitää luvata yksi asia"
"Niin?"
"Älä puhu on ja Shinyan kuullen Rukista halventavalla äänensävyllä. En voi aina olla pelastamassa nahkaasi"
"Eh? Miksi minä puhuisin hänestä pahaa? En edes tunne koko tyyppiä"
"Ymmärrät kyllä, kun tapaat hänet"
"Ja milloin se tapahtuu?"
"Huomenna"
"Miksi Shinya ja Kyo pitävät häntä niin ylivertaisena? Välillä tuntuu, kuin hän ei olisi edes ihminen"
Luurin toisessa päässä oli hetken hiljaista. Mietin jo oliko puhelu katkennut, mutta raskas huokaus kavalsi Dien olevan vielä langoilla.
"Ruki on pelastanut heidät niin monesta tilanteesta. Ilman hänen apuaan Kyo olisi kuollut"
"Miten?"
"En minä voi kertoa... Kyo ei haluaisi sitä"
"Kerro minulle Manasta"
"Mitä sinä haluat tietää?"
"Miksi kaikki vihaavat häntä?"
"Mana on itsekeskeinen kusipää ja petturi, joka yrittää hyötyä lähellään olevista ihmisistä"
"Tuon minä olen kuullut ennenkin"
"Pidä se siis mielessäsi ja välttele häntä. Älä missään nimessä jää kahden hänen kanssaan, varsinkin kun..."
"Mitä?"
"Hän on nähnyt sinut meidän kanssamme"
"Enkö minä saa valita kenen kanssa liikun?"
"Toki, mutta se ei ole niin yksinkertaista"
"Miten niin? Minä en edelleenkään tajua tätä"
"Mana vihaa Rukia ja Ruki Manaa. Täysin tasavertaista. Ainakin toistaiseksi..."
"Kuinka niin 'ainakin toistaiseksi'? Miksi he vihaavat toisiaan niin paljon?"
"On liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia"
"Minusta tuntuu, että sinä et edes halua minun tietävän kaikkea"
"Se on totta. Tieto lisää tuskaa"
"Minä olen tarpeeksi tuskainen muutenkin. Kerro nyt!"
"Selvä, mutta itsehän tätä halusit. On kaksi jengiä ja kaksi johtajaa. Ja johtajilla tarkoitan Rukia ja Manaa. Kaikki alkoi siitä, kun he alkoivat seurustelemaan kolme vuotta sitten"
"..."
"Oletko sinä vielä siellä?"
"O-olen"
"He olivat onnellisia, kunnes Mana tutustui erääseen outoon hiippariin, joka vihasi koko sydämestään homoja. Hän sai taottua Manan päähän, että kaikkien homojen olisi parasta kuolla, koska he ovat sairaita"
"Sekopäistä"
"Aivan. Eräänä iltana Mana yritti kuristaa Rukin. Siitä lähtien on ollut kaksi toisiaan vihaavaa ryhmää"
"Miksei hän ole vankilassa? Tapon yrityksestä voisi saada monta vuotta linnaa ja-"
"Ruki ei kertonut kellekään"
"Miksi? Onko hän aivan idiootti?"
"Reita, sinä puhuit hänestä jälleen tuolla sävyllä"
"Mutta minä en siedä tyhmiä ihmisiä"
"Ruki ei ole tyhmä. Hän on yksi viisaimmista tuntemistani ihmisistä"
"Sitten et varmaan tunnekaan kovin montaa ihmistä"
"Sovitaan sitten niin. Minun täytyy nyt lopetella, Shinya alkaa heräilemään. Lupaathan pysyä mahdollisimman kaukana Manasta?"
"Mm"
"Nähdään huomenna", olivat Dien viimeiset sanat, ennen kuin linja alkoi tuuttaamaan varattua.
Laskin puhelimen pöydälle miettien punapään sanoja. Se Ruki vaikutti edelleen aika kummalta tyypiltä, mutta samalla mielenkiintoni alkoi heräilemään.

Kävelin kylmästä kohmettuneena harmaan ihmismassan seassa kaksi elokuvakoteloa käsissäni. Taivaasta satoi räntää ja ihmisten huonotuulisuuden saattoi aistia kilometrien päähän. Astelin sisälle videovuokraamoon, jossa olin vieraillut koulusta päästyäni ja palautin filmit kassan takana istuvalle hymyilevälle tytölle.
"Oliko katsottavan arvoisia elokuvia?" hän kysyi jatkaen sädehtivää hymyään. Lämmin tunne läikähti sisälläni.
"Toki", vastasin ja virnistin hammasrivi vilkkuen. Nyt olisi loistava tilaisuus iskeä hyvännäköinen nuori nainen, joka kaiken lisäksi vaikutti jopa kiinnostuneelta minusta.
"Minä pidän tästä leffasta", tyttö puhui ja hykerteli heilutellessaan vaaleanpunaista kantta käsissään.
"Tottapuhuakseni minä en ehtinyt katsomaan sitä", myönsin hieman alakuloisuutta äänessäni. Tyttöihin vetosivat herkät miehet.
"Olisihan sinulla vielä laina-aikaa jäljellä", hän yritti ja ojensi filmiä takaisin minulle. En kuitenkaan suostunut ottamaan sitä takaisin.
"Ehkä voisit joku päivä katsoa sen kanssani?" vihjailin samalla silmää iskien. Nyt jos ei koskaan!
"Olen Ayumi", tyttö kertoi nyökäten ystävällisesti. Se siitä sitten. Ei toista Ayumia minun elämääni, kiitos.
"Minä olen... Mikoto ja minun pitää nyt lähteä", valehtelin napatessani ensimmäisen silmiin osuvan nimen seinällä olevasta mainosjulisteesta.
Tunsin Ayumin epäluuloisen katseen selässäni vielä kävellessäni tuttua katua pitkin takaisin kotia kohti. Hyräilin mennessäni, enkä huomannut mustiin pukeutunutta ja hupun sisään kasvonsa kätkenyttä tyyppiä, joka seurasi jokaista askeltani.
Joku tarttui käteeni ja väkivaltaisesti minut riuhtaistiin suuria roskalaatikkoja lukuunottamatta tyhjälle syrjäkujalle. Pälyilin silmät vähintäänkin mandariinin kokoisina pitkää mustahiuksista poikaa, joka puristi toisella kädellä olkapäätäni ja toinen käsi kohosi uhkaavan näköisenä lyöntiin. Se sattui. Veren maku levisi suuhuni ja tuntui, kuin silmissä olisi pimennyt. Edessäni oleva suunnilleen ikäiseni poika ei kuitenkaan antanut minun kaatua, vaan painoi kehoani takana kohoavaa seinää vasten.
"Mitä hemmettiä sinä teet?" karjuin yrittäessäni tempoa itseäni irti noin päätä pidemmän otteesta. Hurjistuneet silmät tuijottivat omiin silmiini. Ne tunkeutuivat lävitseni ja havaitsivat pelon, jonka yritin kätkeä sisälleni.
"Sinulla ei ole mitään asiaa näille kaduille", poika puhui tummalla äänellä. Sylkäisin hänen kasvoilleen protestiksi saaden aikaan toivomani tuloksen. Tummahiuksinen pääsi irti ja minä rojahdin polvilleni maahan.
Hän seisoi edelleen edessäni uhkaavan näköisenä ja kaivoi jotakin takataskustaan. Puukko. Sen kiiltävä terä oli peilikirkas ja loisti satunnaisten autonvalojen osuessa sen pintaan. Nielaisin kurkkuuni nousseen palan ja yritin nousta seisomaan. Ei onnistunut. Poika potkaisi minua kipeästi kylkeen.
"Sinä tulet katumaan tätä", hän sähisi astuessaan askeleen lähemmäs puukko kädessään. Kyyneleet polttivat silmäkulmia. Oliko minun aikani lopussa? Hyvästi julma maailma...
"Jätä hänet rauhaan, Ryohei", viileä ääni käski pojan selän takaa. Hän kääntyi hitaasti katsomaan puhujaa ja tiputti hämmästyksissään puukon käsistään.
Salamannopeasti tartuin pudonneeseen esineeseen ja puristin sitä rystyset valkoisina käsissäni. Hiljaisuutta rikkoi tasainen puheensorina, joka kantautui kadulta. Ihmiset ohittivat kujan onnellisen tietämättöminä sen tapahtumista.
"Sinuna antaisin olla", puhuja puhui edelleen rauhallisella äänensävyllä. Hivuttauduin äänettömästi sivummalle, enkä voinut estää suustani päässyttä vaikuttunutta henkäystä nähdessäni minut pelastaneen henkilön kasvot.
Kujan suulla seisoi minua noin viitisen senttiä lyhyempi poika, joka oli pukeutunut mustaan nahkatakkiin ja rentoihin farkkuihin. Hänen hiuksensa olivat tyylikkäästi muotoillut ja väriltään vaaleanruskeasta tummaan vivahtavat. Hänestä säteili vaikutusvalta ja arvokkuus.
Ryoheiksi kutsuttu hämäräheikki heitti viimeisen säälivän katseen minua kohti ja avasi suunsa, mutta ei puhunut hetkeen mitään.
"Itse olet puolesi valinnut", mustahiuksinen sanoi ja poistui alistuneen oloisena kujalta.
Istuin edelleen paikallani haukkoen henkeä, kuin kala kuivalla maalla. Käsissäni oleva puukon terä painautui vasten paljasta ihoa ja sai aikaiseksi verta vuotavan haavan kämmenen sisäpuolelle. Poskea kuumotti ja veren maku voimistui lähes turrassa suussani. Kylkeen pisti potkun voimasta ja siihen ilmestyisi varmasti jättikokoinen mustelma. Täydellistä.
"Sinä vuodat verta", vierelleni polvistunut poika totesi. En saanut sanoja suustani hänen lähellään. Hän oli kuin... No, hän ei ollut tavallinen. Tuo ruskeahiuksinen oli jotakin yliluonnollista, jota ei voinut sanoin selittää.
"Et saisi liikkua yksin näillä kaduilla", hän jatkoi painaessaan taskustaan löytämäänsä pientä nenäliinaa veristä kättäni vasten. Se kirveli, mutta tuijotin edelleen monttu auki toisen kasvoja.
Poika nousi seisomaan ja oli jo kävelemässä pois päin, kun viimein sain muodostettua järkeviä lauseita pääni sisällä.
"Mikä sinun nimesi on?" änkytin ja puristin huomaamattani liian kovaa kädessäni olevaa siteen tapaista, joka sai minut inahtamaan kivusta.
"Ruki", poika sanoi kääntämättä katsettaan. Askeleet katosivat kadun vilinään, samoin kuin pelastajani varjo sekoittui katuvalojen voimakkaaseen keltaisuuteen.
"Ruki", kuiskasin hiljaa. Jokainen kirjain jäi leijumaan kasvojeni eteen, kuin etsien tarkoitustaan.
Tavasin mielessäni usean kerran nimeä tajuamattani mitä edes yritin, kunnes päivällä käyty keskustelu etsi tiensä tajuntaani.
"Älä puhu Kyon ja Shinyan kuullen Rukista halventavalla äänensävyllä. En voi aina olla pelastamassa nahkaasi"
"Eh? Miksi minä puhuisin hänestä pahaa? En edes tunne koko tyyppiä"
"Ymmärrät kyllä, kun tapaat hänet"
"Miksi Shinya ja Kyo pitävät häntä niin ylivertaisena? Välillä tuntuu, kuin hän ei olisi edes ihminen"
Helvetti, he olivat oikeassa. Ruki ei ollut normaali ihminen.


~*~