OSA 3

Reita juoksi päämäärättömästi suoraan eteenpäin. Puut vilahtelivat hänen silmissään ja korvat täytti ukkosen jyminä. Suuntavaisto oli kadonnut heti hänen päästessään ulos heinäladosta ja poika pystyi vain toivomaan kulkevansa oikeaan suuntaan. Sade piiskasi yhä kovemmin väsyneen prinssin märkää kehoa ja ukkonen jylisi ydinpommin lailla suoraan hänen päänsä yläpuolella. Reita pelästyi salaman vilahdusta ja kompastui omiin jalkoihinsa. Hän tunsi kaatuvansa ja kipu valtasi oikeanpuoleisen nilkan.
"Reita? REITA!" hän kuuli ääntä edestään ja avasi suunsa huutaakseen, mutta pihahdustakaan ei kuulunut. Kyyneleet valuivat pojan poskille niin kivusta, kuin huojennuksestakin. Huutaja oli Uruha.
"Voi herranjumala", poika kirosi ja polvistui mudassa makaavan Reitan viereen.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi huolestuneena katsoessaan toisen kivusta vääristyneitä kasvoja.
"Nilkka", Reita änkytti ja osoitti oikeaa jalkaansa, joka oli turvonnut uhkaavasti.
"Sinut on saatava lääkärin luokse", Uruha saneli rauhallisesti silittäessään Reitan märkiä hiuksia.
Hän otti kiinni toisen kainaloista ja nosti tämän jaloilleen. Reita vingahti varatessaan painoa jalalleen, joten Uruha katsoi parhaakseen kantaa kevyempää. Mutta mihin he menisivät tässä kaatosateessa? Jos totta puhuttiin, Uruhalla ei ollut aavistustakaan missä he olivat.
"Miten sinä löysit minut?" prinssi kyseli epäluuloisesti Uruhan kantaessa tätä kohti arvioitua tulosuuntaansa. Oli vain pystyttävä luottamaan, etteivät ne kaksi hullua hyökkäisi heidän kimppuunsa uudelleen.
"Ehh, minulla on erityinen... reitavaisto", Uruha selitti pikaisesti saaden toisen kummaksuvan katseen osakseen.
"Mikä se on?" Reita kysyi ihmeissään ja napitti ruskeilla silmillään palvelijansa kasvonpiirteitä.
"Minä kerron joskus paremmalla ajalla", Uruha vältteli vastaamista, koska olisi kuitenkin vaikeuttanut omaa elämäänsä kertomalla totuuden hänen tehtävästään. Reita huokaisi turhautuneena.
"Miksi sinä et ikinä-", prinssi aloitti valitussaarnaansa, jonka keskeytti läheltä kuuluva laukaus. Linnut lehahtivat lentoon puiden suojaisesta kuivuudesta saaden Reitan huutamaan pelokkaana.
"Et sitten ehtinytkään kovin kauas", Uruha tunnisti Rukin viileän äänen, joka halkoi käsin kosketeltavaa hiljaisuutta.
"En olisi ikinä uskonut ilahtuvani näkiessäni sinut", Reita mutisi ja tunsi Rukin karheat kädet omilla käsillään. Hetken kuluttua häntä ja Uruhaa talutettiin takaisin kohti sitä latoa, jossa Reita oli väkivaltaisesti rökittänyt kaksi muuta poikaa.
"Rikuko sinun nimesi oli?" prinssi yritti aloittaa keskustelua, mutta hiljeni lyhyemmän mulkaistua tätä tappavasti.
"No, ollaan sitten hiljaa", hän jatkoi puhellen lähinnä itsensä kanssa.

Jo puoli tuntia hämärässä ladossa tuntui Reitasta ylivoimaiselta. Sade naputteli rakennuksen peltikattoa ja kylmä tuuli yritti murtautua sisään seinän lautojen rakosista. Pojat istuivat hiljaisuuden vallitessa suuren heinäkuorman päällä. Kaapatut eivät tehneet elettäkään paetakseen, koska Rukilla oli pyssy ja selvästikään tämä ei pelännyt käyttää sitä.
"Tämä lattia on kova. Enkö saisi-", Reita aloitti tavanomaisen valittamisensa. Pojan takapuoli oli puutunut ja heinänkorret pistelivät inhottavasti housujen läpi.
"Et", oli Rukin yksiselitteinen vastaus. Sade yltyi jälleen korvia huumaavaksi pauhaukseksi.
"Minulla on nälkä", prinssi yritti hetken kuluttua.
"Etkö sinä osaa tehdä mitään muuta kuin valittaa?" Ruki huokaisi ja kaivoi purkillisen appelsiinimehua maastokuvoisesta selkärepustaan. Hän ojensi muutaman kolauksen kärsinyttä purkkia Reitalle, joka otti sen epäröiden vastaan.
"Mistä tiedän, ettet yritä myrkyttää minua?", tämä kysyi ja haisteli keltaista juomaa, joka kuitenkin tuoksui aivan normaalilta appelsiinimehulta.
"Me todellakin tarvitsemme ne palkkiorahat", lyhyin vastasi ja näpräsi heinänkortta sormissaan. Sen sai taipumaan vaikka millaisiin asentoihin ennen poikki napsahtamistaan.
"Mitkä palkkiorahat?", Uruha yhtyi keskusteluun ja katsoi Rukista Aoihin. Taas nuo tummat ja syvänruskeat silmät...
"Viemme hänet... siis teidät kuningatar Manalle ja saamme siitä paljon rahaa", Ruki selitti kuola suupielestään valuen.
"Idiootti", manasi Reita ja möyhensi selkänsä takana olevaa heinäpaalia pehmeämmäksi.
"Kiitos", toinen vastasi sarkastisella äänensävyllä ja kumarsi prinssille, joka teki parhaillan oloaan mukavammaksi passittamalla Uruhan hieromaan tervettä jalkaansa.
"Se ei ollut kohteliaisuus", Reita sanoi ja katsoi oudosti Rukia, jonka hymy ei kadonnut hetkeksikään pois pojan kasvoilta.
"Tiedän", Ruki hihitti ja sai Reitan pyörittelemään päätään. Hän kulautti kurkkuunsa ensimmäisen suullisen juomastaan.
"AijaiAUTS", prinssi kiljahti ja sylkäisi appelsiinimehun lattialle. Uruha irroitti hädissään otteensa toisen jalasta, koska luuli vähintäänkin murtaneensa prinssin varpaat äänenvoimakkuudesta päätellen.
"Minulla on huulessa haava ja tämä mehu kirvelee", Reita selitti Uruhan säikähtäneen ilmeen nähtyään. Toinen huokaisi helpotuksesta ja käänsi katseensa pelikortteja yksinään lätkivään Aoihin.
"Sopiiko liittyä seuraan?" Uruha kysyi ja sai osakseen kiitollisen hymyn. Hän siirtyi istumaan lähemmäs Aoita.
"Mitä pelataan?" tummahiuksinen kysyi ja katsoi vilusta tärisevää Uruhaa, joka hätkähti toisen katsetta. Siinä oli jotakin liian tuttua, mutta hän ei yksinkertaisesti osannut yhdistää sitä mihinkään.
"Öhh, pokeria?" Uruha ehdotti ja Aoi naurahti. Ja tuo nauru! Vaaleahiuksisen mielestä tuossa tummassa pojassa oli jotain todella outoa. Jotain, joka muistutti häntä jostain... Mutta mistä?
"Selvä", Aoi myöntyi ja ryhtyi jakamaan pelikortteja. Uruha katseli toisen sormien näppärää työskentelyä ja upposi mietteisiinsä. Muutaman kerran vaaleaa etusormellaan tökättyään, Aoi sai tämän tipahtamaan pilvilinnoistaan ja peli saattoi viimein alkaa. Tosin Uruha ei vieläkään saanut katsettaan irti toisen silmistä...

Reita kellahti makaamaan pehmeään heinäkasaan. Selässä pisteli ja heinänkorret takertuivat hiuksiin, mutta Reita ei välittänyt. Häntä väsytti niin paljon, että ei jaksanut edes huolestua seuraavasta aamusta, jolloin heidät kuljetettaisiin kuningatar Manan luokse. Nuori prinssi ei ollut koskaan nähnyt tuota kuuluisaa kuningatarta, koska hänen isänsä, kuningas Kaoru, oli estänyt kaikin tavoin hänen sekaantumisensa Hikkatapulien ja Kihtiröpölien välienselvittelyihin.
Ruki istui toisen vaaleahiuksisen vieressä ja tarkkaili tämän rauhallista hengitystä. Silkkisiltä näyttäneet hiukset olivat märät ja täynnä irtoheinää. Vaatteet olivat mudassa, mutta poika onnistui silti näyttämään tavattoman hyvältä. Tajutessaan omien ajatuksiensa kulkevan kielletyille poluille, Ruki pudisti päätään ja kävi makaamaan mahalleen Reitan viereen. Pyssy painoi ikävästi reisitaskussa ja keuhkokuumekin oli todennäköisesti nousemassa kaiken sateessa ja liejussa tarpomisen ansiosta. Jokaista ruumiinosaa kivisti. Sillä hetkellä Ruki olisi antanut mitä vain yhdestä särkylääkekapselista.
"Miksi sinä teet tämän minulle?" kuului hiljainen kysymys Rukin korvanjuuresta. Hän käänsi hieman päätään ja huomasi katsovansa suoraan Reitan sameisiin silmiin. Hän nielaisi kuuluvasti.
"Mi-minä... me... tuota... tarvitsemme rahaa", poika selitti hädissään. Prinssi oli itkuun purskahtamaisillaan, eikä Ruki osannut suhtautua asiaan millään tavalla. Nyt hänen teki mieli ristiä kädet rinnalleen, mutta se olisi vaikuttanut todella lapselliselta ja epävarmalta käytökseltä.
"Miksi juuri minä?" kysymykset jatkuivat. Ruki ei olisi halunnut vastata, mutta hän ei myöskään halunnut katsella toisen katkeraa itkua.
"Se oli käsky", toinen vastasi hiljaa. Reita käänsi uudelleen selkänsä Rukille yrittäen nukahtaa.
"Mitä jos alettaisiin kaikki vain nukkumaan? Tosin Aoi, sinä saat ensimmäisen vahtivuoron, koska en halua heidän karkaavan uudelleen", Ruki selitti ja hieroi Reitan nyrkkeilytaidoista kärsinyttä nenäänsä. Aoi nyökkäsi ja hätisti Uruhan toisten seuraksi pehmeään heinäkasaan. Hän itse jäi istumaan lattialle ja lätki tylsyyksissään pelikortteja pienen lyhdyn tuomassa valossa. Ilta oli pimeä ja ulkona oli pöllön epämääräistä huhuilua lukuun ottamatta täysin hiljaista.

He istuivat kallionrinteellä ja katsoivat auringonlaskua yhdessä, käsi kädessä. Nuorempi pojista käänsi katseen vanhemman silmiin, joihin hän halusi sukeltaa kerta kerralta syvemmälle.
"Minä olen niin onnellinen sinun kanssasi", poika sanoi toiselle raukealla äänellä. Hän oli niin onnellinen, rakastunut, että halusi kuuluttaa sen koko maailmalle.
"Niin... Siitä minun pitikin puhua", toinen vastasi epäröintiä äänessään. Hän tunsi vaaleahiuksisen puristavan tiukemmin omaa kättään.
"Minä... Minä en tiedä kuinka kertoisin tämän", lauseen saavuttaessa toisen korvat, ote kädestä irtosi. Nuorempi kavahti kauemmas toisesta ja katsoi tätä totisena.
"Mitä sinä yrität sanoa?" hän kysyi värisevällä äänellä. Kurkkua kuristi ja kylmät väreet hiipivät selkäpiitä pitkin.
"Me olemme niin erilaisissa elämäntilanteissa", tummahiuksinen aloitti ja yritti ottaa vaalean käden taas omien kämmeniensä puristuksiin. Toinen vältteli kosketusta ja katsekontaktia.
"Minusta tuntuu, että en rakasta sinua enää", hän jatkoi. Nuorempi valahti kauttaaltaan liidunvalkoiseksi ja kyyneleet puskivat hänen silmiinsä. Hän ei voinut peitellä sisältään karkaavaa nyyhkytystä.
"Voimmehan me silti olla ystäviä? Ole kiltti...", tonen aneli, mutta pettynyt ei kuunnellut. Tummahiuksinen oli särkenyt hänen sydämensä.
"Sinä rakastat jotakuta muuta. Niinhän se oli?" poika tivasi ja lähti peruuttamaan kohti kallionkiellekettä. Tumma nousi myös seisomaan ja ojensi kätensä toiselle. Siihen ei kuitenkaan tartuttu.
"Minä-", hän aloitti, mutta tuli keskeytetyksi.
"Myönnä se! Minä olin sinulle vain lelu, jolla leikit aikasi ja nyt hylkäät pois, kun on parempi tarjolla!" vaaleahiuksinen raivosi ja potkaisi jalallaan edessään olevaa ruohotupsua. Se irtosi maasta pöläyttäen multansa vanhemman kengille.
"Tuo ei ole totta! Minä rakastin-", toinen aloitti puolustuksensa, mutta nuorempi keskeytti tämän röyhkeästi.
"Miksi sinä et vain myönnä sitä? Kertoisit vain kaiken olleen valhetta", vaaleahiuksinen aneli kyynelten valuessa vuolaina tämän silmistä. Meri heidän alapuolellaa kuohui kutsuvasti.
"Se ei ollut valhetta! Uskoisit nyt", hän anoi, mutta ei saanut toisen pojan luottamusta osakseen. Vaalea katsoi rakastettuaan kyyneleisin silmin.
"Minä vihaan sinua", olivat hänen viimeiset sanansa, kun maa pojan jalkojen alta katosi ja meren kuohut ottivat tämän hellään syleilyynsä.
Silmissä pimeni, kipua ei tuntunut, ei ollut enää tunteita, joita tuntea ketään kohtaan.

Uruha heräsi painajaisestaan hikisenä ja huohottaen. Hän näki huolestuneet kasvot yläpuolellaan. Nuo silmät jälleen! Nyt hän muisti... Poika vingahti järkytyksestä ja katsoi toista suu auki.
"Oletko sinä kunnossa?" Aoi kysyi hädissään Uruhalta, joka kärsi selvästi jonkinmoisesta shokista.
"Yuu", nimi lipsahti Uruhan huulilta. Aoi katsoi tätä silmät teevadin kokoisina ja henkäisi kuuluvasti.
"Miten sinä..? Kouyou...", kuvasarja rävähti hänen silmissään. Kyyneleiset silmät, epävarmat tunteet, katkera väittely, huuto hiljaisuudessa, hänen rakastettunsa katoamassa aaltoihin.
Pojat viettivät muutaman minuutin hiljaa toisiaan silmiin tuijotellen. Viimein Uruha sai suunsa auki.
"Minä en ymmärrä, miten olen koskaan voinut rakastaa sinua", hän sanoi kylmästi, nousi seisomaan ja raahautui Reitan viereen makaamaan.
Aoi katsoi toisen alakuloista olemusta hiljaa mietiskellen. Uruhan sanat satuttivat niin paljon... Suolainen kyynel valahti Aoin poskelle, mutta tämä pyyhkäisi sen hätäisesti pois. Enkelit eivät itke.

~*~