Hipsin Shinyan jalanjäljissä tyhjää käytävää pitkin olohuoneeseen, jonne muut olivat leiriytyneet juominkien merkeissä. He istuivat ringissä lattialla ja heidän keskellään pyörivästä pullosta päätellen he pelasivat totuutta ja tehtävää. Saatoin nähdä jokaisen kasvoilla rennon hymyn, mutta en tuntenut oloani siltikään helpottuneeksi. Kuvittelin ajatuksieni selkenevän päästessäni muiden seuraan, mutta olin väärässä. Ne sekoittuivat entisestään.
Kaorun pyynnöistä huolimatta en liittynyt mukaan peliin. Minua ei kiinnostanut kertoa muille typeriä faktoja itsestäni tai suorittaa päättömiä tehtäviä muiden nauraessa kustannuksellani.
Etsin katseellani Rukia, mutta häntä ei näkynyt missään. Huokaisin ja rojahdin makuulle kolmen hengen istuttavalle sohvalle. Jäin seuraamaan muiden peliä puolella korvalla samalla katsellen kattoon, josta roikkui kalliilta näyttävä kattokruunu. Se oli ehdottomasti huoneen kaunein esine. Sen metalliset osat oli värjätty kultamaalilla ja reunoista roikkui kristallin muotoa sekä näköä muistuttavia lasista valmistettuja spiraaleita. Tuulenhenkäyksen osuessa niihin, lasiset osat kilahtelivat rauhoittavasti toisiaan vasten.
"Se ei ole aito", kuulin Rukin hiljaisen kuiskauksen sohvan jalkopäästä. En ollut huomannut hänen saapumistaan, kuten ei kukaan muukaan huoneessa ollut. Nousin istumaan ja loin viimeisen katseen kimaltelevaan kattokruunuun.
"Mutta se on kaunis", vastasin mahdollisimman neutraalilla äänellä. Välttelin katsomasta häntä silmiin, joten esitin olevani kiinnostunut lattialla meneillään olevasta pelistä.
"Ei kaiken tarvitse olla aitoa ollakseen kaunista", hän myönsi ja tunsin hänen tuijotuksensa kasvoillani. Paloin halusta tuijottaa takaisin, mutta en siltikään kääntänyt katsettani pois pyörivästä pullosta, jota olin jäänyt tuijottamaan. Edistystä.
Ruki hivuttautui vaivihkaa lähemmäs minua. Pian hän istui aivan kiinni kyljessäni ja siirsi huomaamattomasti kätensä uudelleen reidelleni. Nielaisin ja katsoin hädissäni oliko kukaan huomannut, mutta kaikki näyttivät edelleen keskittyvän täysin peliin.
"Ruki...", ähkäisin hiljaa ja laskin oman käteni hänen kätensä päälle. Tuijotin hetken toistensa lomaan siirtyneitä sormiamme ja lopulta uskalsin puristaa hänen kämmentään hellästi. Koko tilanne oli minulle hämmentävä ja Ruki sai minut tuntemaan jotakin erilaista, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Hän tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta, että olisin voinut käpertyä väsymyksen vuoksi hänen syliinsä ja nukkua siinä elämäni loppuun asti. Ja kaikki nuo tunteet vain siksi, että hän oli sillä hetkellä totta.
"Väsyttääkö sinua?" Ruki kysyi ja katsoi melkein kiinni oleviin silmiini. Silmäluomet tuntuivat painavan satoja kiloja sekä haukotus yritti karata suustani kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka yritin estellä.
"Ei tietenkään", yritin valehdella, mutta samalla haukottelin makeasti. Hän virnisti hyväntahtoisesti ja nosti kätensä pois sylistäni. Puhahdin hieman pettyneesti, mutta huomatessani Kaorun lähestyvän meitä totinen ilme kasvoillaan, keräilin itseni kokoon ja karkasin keittiöön etsimään jotakin juotavaksi kelpaavaa.

"Miksi sinä et halua uskoa minua?" Shinyan ääni yllätti minut täysin. Käsissäni oleva avaamaton oluttölkki putosi lattialle kolahtaen.
"Miksi sinä et voi jättää minua rauhaan?" ärähdin nostaessani kuhmuisen tölkin lattialta. Tässä talossa ei selvästikään saanut olla yksin hetkeäkään.
"Sinä olet niin läpinäkyvä", hän huokaisi ja täytti kädessään olevan lasin kraanavedellä. Nojasin jääkaapin oveen ja epähuomioissani avasin tölkin kannen, vaikka minulla ei ollut aikomustakaan juoda kyseistä litkua.
"Oletko sinä mustasukkainen Rukista?" piikittelin ja kulautin ensimmäisen suullisen juomastani. Se maistui pahalle, mutta oli sentään jokin tapa purkaa turhautumistaan.
"En. Minä en vain halua, että sinuun sattuu", hän jatkoi edelleen tietävällä äänellä puhumista. Shinyasta tulisi loistava psykologi.
"Ja miksihän minuun sattuisi?" ihmettelin ääneen katsellessani kuuran koristamasta ikkunasta ulkona avautuvaa maisemaa. Satoi suuria lumihiutaleita ja oli jo pimeää. Kaupungin valot loistivat himmeinä kymmenien kilometrien päässä kukkulan alapuolella.
"Hän vain leikkii kanssasi", sanat kuiskattiin hiljaisuuteen. Olohuoneesta ei enää kuulunut melua.
"Miksi?" kysyin. Kaadoin kerralla loput oluttölkistä kurkkuuni ja etsin jääkaapista toisen samanlaisen käsiini.
"Jos sinä tuntisit hänet paremmin, niin ymmärtäisit", Shinya laski kätensä olkapäälleni. Vaikka ele oli tarkoitettu ystävälliseksi ja lohduttavaksi, kavahdin kauemmas ja peruutin keittiön ovensuuhun.
"Miten minä voin ymmärtää, kun kukaan ei kerro minulle mitään?" ärisin ja harpoin agressiivisin askelin olohuoneeseen, joka oli tyhjentynyt ihmisistä. Linnoittauduin vakiopaikalleni sohvalle ja katselin takassa palavan tulen vallatonta tanssia palamattomien halkojen joukossa. Tulenlieskat heiluivat tuulenvireiden mukana ja nokesivat takan tiiliseinää.
"Hei, Miyu", tervehdin Shinyan pientä koiraa rapsuttamalla sitä sen karvaisten korvien takaa. Nostin koiran syliini ja annoin sormieni painautua sen silkkisen pehmeään karvaan sekaan.
"Sinäkään et taida ymmärtää tätä kaikkea", huokaisin ja lopetin rapsuttamisen. Eläin nuolaisi muutaman kerran sormiani kiitokseksi ja loikkasi sylistäni takan edessä olevalle matolle, jonne se jäi makaamaan pieneksi kippuraksi kääriytyneenä.

Shinya istahi vierelleni sohvalle ja painoi päänsä käsiinsä. Hänen olkapäänsä vavahtivat muutaman kerran ja pieni yksinäinen nyyhkäys kantautui hänen käsiensä lomasta. Katsoin silmät pyöreänä häntä, enkä jälleen tiennyt mitä tehdä. Helvetti, eihän miehet itke.
"Shinya... Mikä sinulla on?" kysyin huolestuneena ja vilkuilin samalla ulos ikkunasta. Minne muut olivat kadonneet? Jos Shinya nyt päättäisi seota, niin mitä minä sitten tekisin? Lukitsisin itseni lähimpään komeroon ja odottaisin, kunnes hän olisi rauhoittunut? Kolkkaisin hänet arvokkaalla Ming-vaasilla ja juoksisin karkuun?
"Minua ahdistaa", hän parkaisi ja hautasi tällä kertaa kasvonsa olkapäähäni. Tunsin suolaisten kyynelten kastelevan paitani kankaan, mutta en välittänyt. Käteni etsiytyivät Shinyan pitkiin vaaleisiin hiuksiin ja silitin päälakea hellästi.
"Haluatko puhua siitä?" ehdotin ja tartuin vapaalla kädelläni hänen tärisevään kämmeneensä. Huomasin, että häneen sattui.
"En tiedä", hiljainen huokaus ja toisella kädellä silmissä kimaltelevien kyynelten piilottelua.
"Vaikka en osaisikaan auttaa, niin kyllä minä kuuntelen", lupasin, vaikka en ollutkaan kuuntelijatyyppiä.
Shinya otti paremman asennon sohvalla ja kaappasin hänet kainalooni. Hän painoi takaraivonsa olkapäätäni vasten ja nyyhkytysten lakatessa hän alkoi puhumaan hitaasti, mutta asiaa.
"Sinä olet varmasti huomannut, että minun ja Dien välillä on jotakin... Siis jotakin muuta, kuin pelkkää ystävyyttä. Mutta minä pelkään sitoutua! Pelkään, että lopulta me eroamme ja alamme vihaamaan toisiamme. Minä en kestäisi sitä, en todellakaan", hän kuiskutti nostaen välillä äänenvoimaansa korostaakseen joitakin sanoja. Nyökkäsin ymmärtäen hänen kertomansa ja rutistin häntä tiukemmin sylissäni.
"Sitten sinä tulit kuvioihin ja kaikki meni aivan sekaisin", puheen loputtua hätkähdin. Mikä meni sekaisin?
"Minä en nyt oikein tajua", vastasin totuudenmukaisesti ja pyörittelin sormissani Shinyan hiuksia.
"He eivät tiedä voiko sinuun luottaa", totuus, jonka olin tiennyt alusta lähtien. Pystyikö kukaan oikeasti luottamaan minuun, kun en tiennyt itsekään voisinko luottaa itseeni?
"Kun Kai näki sinut Manan kanssa ensimmäisenä päivänä, se sai meidät varpaillemme. Ja se Ryohein juttu-"
"Sinä siis tiedät?" älähdin ällistyneenä. Ruki oli siis kertonut kaikille ja nyt minulle oli isketty valehtelijan leima otsaan.
"Tiedän. Kuten olin sanomassa, ihmiset eivät tiedä mitä ajatella", selitys taukosi hetkeksi. Hän jätti minulle aikaa selvittää ajatuksiani.
"Minulla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan", tunnustin käsi sydämellä.
"Minä tiedän, mutta miten saada muut ymmärtämään se?" hän pähkäili noustessaan istumaan. Miyu hyppäsi lattialta omistajansa syliin ja nuoli tämän kasvoja tohkeissaan.
"Mutta olen huomannut, että Ruki käyttäytyy eri tavalla sinun seurassasi", sanat saivat jalkani värähtelemään jännittyneesti.
"Johtuuko se... hidestä?" kysyin, kun aiemmin kuulemani keskustelu nousi mieleeni.
"Mistä sinä sait tietää?" Shinya kirahti ja painoi hätäisesti kätensä suunsa eteen. Hän tasasi hengitystään ja tarttui molempiin käsiini vetäen ne syliinsä.
"Lupaathan, että et kerro tästä keskustelusta kellekään?" hän vannotti minua. Nyökkäsin pienesti ja hän huokaisi syvään.
"hide ja Ruki olivat tunteneet pikkulapsista saakka. hiden menetys oli Rukille kova paikka. Sen jälkeen hän oli aivan rikki ja alkoi muuttumaan", hän vetäisi henkeä ennen kuin jatkoi kertomustaan.
"Kun Mana ja Ruki erosivat, syntyivät nämä jengit. Sitten koitti se kamala päivä... Ikimuistoinen ensimmäinen jengitappelu", kyyneleet alkoivat kohoamaan hänen silmiinsä ja ääni värisi. Puristin rohkaisevasti hänen olkapäätään.
"Kaikki melkein luhistui käsiimme. Se kävi niin nopeasti... Rukin piti valita Kyon ja hiden väliltä. Hän luuli hiden pärjäävän yksin, mutta hän oli väärässä", nyyhkytykset yltyivät suuriksi niiskauksiksi. Hän tärisi ja puisteli päätään.
"Hän auttoi Kyon pois Manan kynsistä, mutta samalla hetkellä yksi jengiläisistä veti puukollaan hiden... kaulavaltimon auki", nyt hän parkui täyttä päätä ja hakkasi käsillään sohvan reunaa.
"S-se mies on vankilassa, mutta ei se tuo hideä takaisin", kaappasin jälleen Shinyan kainalooni ja annoin hänen vuodattaa kyyneleensä paitaani.
"Helpottiko?" kysyin kuullessani hänen hengityksensä tasaantuvan. Hän katsoi kiitollisena silmiini ja antoi pienen hymyn vallata kyynelten tahrimat kasvonsa.
"Minä luotan sinuun, Reita", nuo sanat lämmittivät sisimpääni. Hymyilin leveästi Shinyalle ja tervehdin nopealla kädenliikkeellä ulko-ovesta sisään rynnivää poikajoukkoa.
He olivat selvästi olleet lumisotaa. Siitä kielivät terveen punaiset posket sekä lumiset vaatteet. Viimeisenä sisälle asteli Ruki katse visusti suunnattuna pienistä lätäköistä täyttyvään lattiaan. Sama näkymätön suojakilpi ympäröi häntä, eikä ollut toivoakaan päästä tuossa tilassa hänen lähelleen.

"Die, nyt riittää. Sinä lähdet nukkumaan", Shinya ärähti, kun hänen ihastuksensa alkoi käymään turhan lähenteleväksi humalatilansa takia. Kello lähenteli uhkaavasti puolta yötä.
"Minä voin auttaa", lupauduin, kun hän lähti raahaamaan miltei sammumispisteessä olevaa punapäätä heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa. Pujottauduin Dien toiseen kainaloon ja ujutin hänen kätensä olkapäälleni. Sitten lähdimme rauhallisesti askeltaen kohti makuuhuonetta.
"Hän ei tiedä rajojaan", Shinya ärähti, kun Die oli kammettu naamalleen parisängyn päälle. Istuin samaisen sängyn reunalle ja autoin riisumaan kenkiä sammuneen jaloista.
"Menetkö sinä vielä takaisin?" kysyin vaaleahiuksiselta, mutta hän ravisti kieltävästi päätään.
"En minäkään, koska en jaksa kuunnella heidän mylvintäänsä", huokaisin ja katsoin selälleen kääntyneen Dien kuorsaukseen auennutta suuta. Viinan tunkkainen tuoksu lehahti ilmaan jokaisella henkäyksellä.
"Eikö hän olekin suloinen?" Shinya kuiskasi silittäessään nukkuvan poskea. Hymähdin huvittuneena.
"Enpä nyt sanoisi", naurahdin ja nousin ylös pehmeältä sängyltä jättäen kaksikon hiljaisuuteen, jota vain Dien tasainen tuhina rikkoi.
"Kiitos kaikesta, Reita. Sinä olet todellinen ystävä", vaaleahiuksinen sanoi kiitollisella äänellä livahtaessani käytävään.

Leveä virne kasvoillani hiivin huoneeseen, jonka jaoin Rukin kanssa näiden muutaman päivän ajan. Tällä kertaa ovi ei ollut lukossa, joten pääsin levähtämään ilman, että joutuisin häiritsemään muiden ilonpitoa.
Vetäisin mustan t-paidan pois päältäni ja kaivoin lipastosta nuhjuisen yöpaidan, jonka taiteilin suojaamaan yläkroppaani kylmyydeltä. Vaihdoin jalkaani harmaat reilun kokoiset yöhousut ja hyppäsin ylipehmeään sänkyyn. Tuntui, kuin se olisi vetäissyt minut sisälleen, eikä päästäisi enää koskaan pois. Kömmin istuma-asentoon ja nojasin päätäni seinään. Liian paljon informaatiota liian lyhyessä ajassa. Aivoillani menisi useita päiviä käsitellessä kaikkia näitä asioita, joita olin Shinyalta kuullut. Helvetti. Mihin minä oikein olin sotkeutumassa?
"Mitä mietit?" tuttu ääni keskeytti mietteeni. Katsoin yllättyneenä tulijaan, joka oli kukas muukaan kuin Ruki.
"Mistä sinä siihen ilmestyit?" änkytin ihmeissäni. Miksi kaikki aina ilmestyivät yllättäen ja silloin, kun halusin olla yksin? Joku oli varmasti langettanut ylleni jonkin kirouksen.
"Ovesta?" hän ehdotti ilkikurinen virnistys kasvoillaan ja käveli omalle puolelle sänkyään.
Hän vetäisi paidan pois päältään ja kellahti makaamaan viereeni. Hän makasi silmät kiinni, rauhallisin kasvoin pää painettuna pehmeän tyynyn syleilyyn. Hänen huulensa olivat pienoisesti raollaan ja hiukset hapsottivat suloisesti sinne tänne.
"Oletko huomannut, että sinä tuijotat", Ruki tokaisi pitäen edelleen silmiään suljettuina. Katsoin häntä kummaksuvasti.
"Häiritseekö se sinua?" vitsailin painaessani silmäni kiinni. Tunsin lämpimän hengityksen kaulallani ja jouduin räväyttämään heti silmäni auki.
"Sinua se näyttää häiritsevän", hän virnisti ja painoi pienen suudelman kaulalleni. Huulien kosketus jäi kihelmöimään iholleni janoten enemmän, kovempaa ja intohimoisempaa.
"Leikitkö sinä minun kanssani?" sanat livahtivat tahtomatta suustani. Rukin liikkeet pysähtyivät ja hän jäi tuijottamaan minua kasvoillaan ilme, jota en osannut tulkita.
Hän käänsi selkänsä minua kohti ja painoi päänsä takaisin tyynyyn. Katsoin mykistyneenä häntä, mutta en sanonut mitään. Hiljaisuus oli puuduttavaa.

Ympärilläni oli pelkkää mustaa.
Oli uhkaavan hiljaista tummien pilvilauttojen jymistäessä taivaalla pääni yläpuolella.
Yksinäinen korppi lensi pilvien alapuolella etsien satunnaista saalistaan, jonka se repisi kappaleiksi nauttien uhrinsa jokaisesta tuskanvinkauksesta.
Maaperä paljaiden jalkojeni alla alkoi muuttumaan kivikkoiseksi.
Kävely yltyi juoksuksi huomatessani jonkin seuraavan minua.
Liikkeeni hidastuivat hidastumistaan, kunnes tajusin, että en voinut enää juosta.
Jalkani olivat muuttuneet posliiniksi ja ne painoivat liikaa.
Kaaduin yhä syvemmälle ja syvemmälle maahan.
Suustani karannutta huutoa ei kuullut kukaan.
Känsistä karhea käsi liikkui ihollani hyväillen jokaista pientä yksityiskohtaa.
Auttakaa minua, auttakaa joku...
"Minä rakastan sinua"
Sanat repivät sydäntäni tuhansiin osiin.
"Minulla ei ole poikaa"
Viimeinenkin turvapaikka oli viety pois.
Ei ollut mahdollisuutta karata.
Kaksi mustiin pukeutunutta hahmoa lähestyi minua leijuen muutaman sentin korkeudella maasta.
Ne kohosivat massiivisina ja kunnioitettavina edessäni.
"Sinä et voi elää"
Pimeydestä ilmestyi käsi, joka veti minut turvaan varmalta kuolemalta.
"Sinä elät, kun et pelkää"
Huppua vedettiin pois hahmon päästä...

"Hei, herää"
"Reita! Herää nyt", joku ravisteli minua hereille. Avasin silmäni ja näin yläpuolellani Rukin huolestuneet kasvot.
"Mi-mitä nyt?" änkytin pyyhkiessäni silmäkulmiini ilmestyneet kosteat pisarat pois hiestä märällä kämmenensyrjälläni.
"Pelästyin, että kuristut tuohon peittoosi", hän hymyili lämpimästi ja osoitti tiukasti ympärilleni kääriytynyttä peittoa. Pudistelin päätäni väsyneesti.
"Näitkö painajaista?" kysymys, johon en välttämättä olisi halunnut vastata.
Nyökkäsin tuskin huomattavasti ja käänsin kasvoni muualle. En halunnut hänen näkevän punastumistani. Painajaisia näkivät vain pikkulapset.
"Reita...", hän avasi suunsa ja lausui nimeni hiljaa, mutta tarkoituksella. Halusin katsoa häntä, mutta en pystynyt.
"En minä leiki sinun kanssasi", noiden sanojen myötä vaivuin uuteen uneen, joka jatkui rauhallisena ja miellyttävänä aamuun saakka. Voitte toki yrittää arvata, kuka unessani oli pääosassa.